Avainsana-arkisto: Ben's Diapers

Arvioarkisto avautuu, osa 3

Lisää arkistoituja arvioita! Mainittakoon, että en tuntenut Hundred Million Martiansin tai Ben’s Diapersin jäseniä kovin hyvin, kun näitä kirjoitin. Myöhempinä vuosina sitäkin paremmin, suorastaan jääviyteen saakka. Nämä tekstit julkaistiin alun perin Suessa 3/2000.

JO HOPE
Head
(Terrier)
6/10
Jo Hope tuntuu olevan multilahjakas ihminen. Hän on hyvä laulaja, soittaja ja biisintekijä, joka on aivan varmasti ansainnut tilaisuutensa työskennellä ison yhtiön leivissä. Esimerkiksi ovela Portishead-synkistely Easy to Please, tarttuva Imagination ja It Doesn’t Matter ovat perin juurin hyviä kappaleita, ja löytyypä levyltä muitakin tyylikkäitä ideoita ja hienoja hetkiä.
Liekö vika sitten tunnilleen tähän hetkeen päivitetyssä soundimaailmassa vai missä, mutta Head onnistuu olemaan kaikessa vivahteikkuuden tavoittelussaankin aika tylsä albumi. Kaikki mahdolliset värit on kaadettu samaan astiaan, ja siitähän ei tunnetusti mitään sielua koskettavaa synny. Maanläheisempi ja elävämpi tuotanto olisi kai tehnyt terää, sillä nyt Head ei nostata tunteita oikein suuntaan eikä toiseen. Kuuntelukokemus on vähän kuin katselisi toimintaelokuvaa Valium huulessa.
Head on virheetön, suorastaan täydellisesti soitettu, laulettu ja tuotettu levy. Kenties juuri siksi se vaikuttaa omituisen epäaidolta. Ihan kuin se ei hengittäisi.
Ari Väntãnen

11th STREET TALES
A Tribute to Hanoi Rocks
(Feed Back Boogie/Guru)
8/10
Nämä biisit ovat olleet niin merkittāvā osa minun elämääni jo niin pitkään, että taitaa olla turha yrittääkään suhtautua 11th Street Talesiin kriittisesti. Ja miksipā pitäisikäān? Toisin kuin eräät tuntuvat kuvittelevan, tribuuttilevyjen tarkoituksena ei suinkaan ole kepittää alkuperäistä esittäjää sen omilla aseilla. Tämäkin albumi on vilpitön hatunnosto helvetin hyvälle rock’n’roll -bändille, ja se riittää.
Andyn hampaiden ollessa terävimmillään mies sävelsi niin suurenmoisia rokkipoppiksia, että niiden täydelliseen pilaamiseen tarvittaisiin kunnioitettava määrä henkistä vasenkätisyyttä. Highschool Hellcats pääsee kyllä aika lähelle Sleepy Sleepers Sings Matti & Teppo -tyyppisellä luennallaan I Want You’sta, joka ihan tarkkaan ottaen ei edes ole Hanoi Rocks -originaali. Bela Kissin Shakes muistuttaa hauskasti 60-Huvun suomalaisten iskelmälaulajen The Beatles -versioinneista, mutta tokkopa moinen on ollut ensinkãän ruotsalaisyhtyeen tarkoituksena. The Jetsetin midiversio Futuramasta puolestaan soundaa koomiselta bittivirralta. Weasel Facen Until I Get You poikkeaa originaalista muun muassa sinä, että viimeistään tämän kuullessaan jatkoille houkutellut tytõt ryntäävät terve paniikki silmissãän kohti ulko-ovea.
Bubble avaa paketin hyvin amerikkalaisella ja sinānsä toimivallakin versiolla Taxi Driver -klassikosta. Asiallisia tapauksia ovat myös Hardcore Superstar, Neil Leyton ja American Heartbreak. Hundred Milion Martians klaaraa I Can’t Get Itin mainiosti, joskin aavistuksen verran lian kíireisesti. Joka tapauksessa biisin äkäinen turhautuneisuus on kuin tehty sen niiden laulajan ääntä ajatellen.
Jeff Dahl roiskaisee punkin spiidiversion Cafe Avenuesta, joka onnistuu suttuisuudestaan huolimatta olemaan vakuuttava. The Jackals soittaa Back to Mystery Cityn todella hyvin ja rockisti mutta likaakin alkuperäiselle uskollisesti. Ja koska Malibu Beach Nightmarea tapailevan Maryslimin pojat ovat kai tippa silmāssä yrittäneet kuunnella että mitã se oikein laulaa, paljastettakoon heille SEN rivin kuuluvan ”black Brixton pearl”.
Mutta mitäpäs tässä tämān enempãā. Toiset onnistuvat paremmin, toiset huonommin, sehãn on vain elämää se. Pointtihan on kuitenkin siinä, että 11th Street Talesin asenne on kohdallaan. Punx never die!
Ari Väntānen

BEN’S DIAPERS
Celebrate the Cliche
(Popatak)
8/10
On olemassa kaksi tapaa kohdata klisee, oikea ja väärä. Tämän levyn tapauksessa sitä väärää tapaa ei tarvitsekaan tämän enempää ruotia. Hommat ovat nimittäin hyvin ja raiteillaan silloin, kun joku kykenee ammentamaan popin perinteestä sen kestävän ja kauniin, ajattoman ja rajattoman olennaisen.
On syytä juhlaan, ystävät: Daipparit, kuten mină heitä leikkisästi kutsun, ovat laatineet esikoisekseen hienon pitkäsoiton. Yhdysvalloissa asti purkitettu Celebrate the Cliche soundaa hyvältä power popilta, sellaiselta jossa on kyynelenkuulas yläpää ja murea perusta, isoja kitaroita ja riittävästi vaihtelevaa ilmavuutta.
Ben’s Diapersilla on periaatteessa kahden- laisia kappaleita. Yhtäältä yhtyeen repertuaarista löytyy takinliepeeseen takiaisen tavoin tarttuvia korvanamuja (Gift, Pooch, The Loved and the Lost), toisaalta taas hillitympiä ja henkilökohtaisempia poppiksia Reality Check, How Cute Is This?), joiden omaksuminen ottaa enemmän aikaa. Vanha tuttu Warriorette valloittaa sydämet entistäkin tehokkaammin, samoin kuuteen ja puoleen minuuttiin yltävä countrypop-eepos Steadybear, joka paljastaa yhtyeen tarkimmin varjellun salaisuuden: Kylläpä kyllä, Ben’s Diaperskin rakastaa haara-asentoa ja repiviä rock and roll -kitarasooloja!
Yksittäiskappaleittain tarkasteltuna heikoimpaan valoon jäävät levyn päättävä Who Do I Love? ja Prehistoric, jotka eivät ole enempää kuin kelvollisia välipaloja herkkuhetkien lomassa. Kokonaisuutena Celebrate the Cliche on kuitenkin oikein makea puriste.

Ari Väntänen