Arched Fire: Video & cd out now!

Finnish heavy metallers ARCHED FIRE present ”Escape” [Lyric Video]. ”Escape” is a track taken from Arched Fire’s album ”Remote Control” out via Wormholedeath worldwide. ”Remote Control” will be available in CD format on 11 06 2021 via Aural Music Group.

”Escape” is a story of a man who strives to get out of the misery and blight that is his life. He rises to power and spreads misery among others. It all happens in a world where people have the power to change their social position. The lyrics also has some references to the band’s early days (1989-1990) in the cold and dark, yet beautiful Finnish Lapland – a bunch of 15-year-old guys formed a metal band in a small town where there was no metal scene whatsoever and where guys with long hair were frowned upon.

Advertisement

Arvioarkisto avautuu, osa 3

Lisää arkistoituja arvioita! Mainittakoon, että en tuntenut Hundred Million Martiansin tai Ben’s Diapersin jäseniä kovin hyvin, kun näitä kirjoitin. Myöhempinä vuosina sitäkin paremmin, suorastaan jääviyteen saakka. Nämä tekstit julkaistiin alun perin Suessa 3/2000.

JO HOPE
Head
(Terrier)
6/10
Jo Hope tuntuu olevan multilahjakas ihminen. Hän on hyvä laulaja, soittaja ja biisintekijä, joka on aivan varmasti ansainnut tilaisuutensa työskennellä ison yhtiön leivissä. Esimerkiksi ovela Portishead-synkistely Easy to Please, tarttuva Imagination ja It Doesn’t Matter ovat perin juurin hyviä kappaleita, ja löytyypä levyltä muitakin tyylikkäitä ideoita ja hienoja hetkiä.
Liekö vika sitten tunnilleen tähän hetkeen päivitetyssä soundimaailmassa vai missä, mutta Head onnistuu olemaan kaikessa vivahteikkuuden tavoittelussaankin aika tylsä albumi. Kaikki mahdolliset värit on kaadettu samaan astiaan, ja siitähän ei tunnetusti mitään sielua koskettavaa synny. Maanläheisempi ja elävämpi tuotanto olisi kai tehnyt terää, sillä nyt Head ei nostata tunteita oikein suuntaan eikä toiseen. Kuuntelukokemus on vähän kuin katselisi toimintaelokuvaa Valium huulessa.
Head on virheetön, suorastaan täydellisesti soitettu, laulettu ja tuotettu levy. Kenties juuri siksi se vaikuttaa omituisen epäaidolta. Ihan kuin se ei hengittäisi.
Ari Väntãnen

11th STREET TALES
A Tribute to Hanoi Rocks
(Feed Back Boogie/Guru)
8/10
Nämä biisit ovat olleet niin merkittāvā osa minun elämääni jo niin pitkään, että taitaa olla turha yrittääkään suhtautua 11th Street Talesiin kriittisesti. Ja miksipā pitäisikäān? Toisin kuin eräät tuntuvat kuvittelevan, tribuuttilevyjen tarkoituksena ei suinkaan ole kepittää alkuperäistä esittäjää sen omilla aseilla. Tämäkin albumi on vilpitön hatunnosto helvetin hyvälle rock’n’roll -bändille, ja se riittää.
Andyn hampaiden ollessa terävimmillään mies sävelsi niin suurenmoisia rokkipoppiksia, että niiden täydelliseen pilaamiseen tarvittaisiin kunnioitettava määrä henkistä vasenkätisyyttä. Highschool Hellcats pääsee kyllä aika lähelle Sleepy Sleepers Sings Matti & Teppo -tyyppisellä luennallaan I Want You’sta, joka ihan tarkkaan ottaen ei edes ole Hanoi Rocks -originaali. Bela Kissin Shakes muistuttaa hauskasti 60-Huvun suomalaisten iskelmälaulajen The Beatles -versioinneista, mutta tokkopa moinen on ollut ensinkãän ruotsalaisyhtyeen tarkoituksena. The Jetsetin midiversio Futuramasta puolestaan soundaa koomiselta bittivirralta. Weasel Facen Until I Get You poikkeaa originaalista muun muassa sinä, että viimeistään tämän kuullessaan jatkoille houkutellut tytõt ryntäävät terve paniikki silmissãän kohti ulko-ovea.
Bubble avaa paketin hyvin amerikkalaisella ja sinānsä toimivallakin versiolla Taxi Driver -klassikosta. Asiallisia tapauksia ovat myös Hardcore Superstar, Neil Leyton ja American Heartbreak. Hundred Milion Martians klaaraa I Can’t Get Itin mainiosti, joskin aavistuksen verran lian kíireisesti. Joka tapauksessa biisin äkäinen turhautuneisuus on kuin tehty sen niiden laulajan ääntä ajatellen.
Jeff Dahl roiskaisee punkin spiidiversion Cafe Avenuesta, joka onnistuu suttuisuudestaan huolimatta olemaan vakuuttava. The Jackals soittaa Back to Mystery Cityn todella hyvin ja rockisti mutta likaakin alkuperäiselle uskollisesti. Ja koska Malibu Beach Nightmarea tapailevan Maryslimin pojat ovat kai tippa silmāssä yrittäneet kuunnella että mitã se oikein laulaa, paljastettakoon heille SEN rivin kuuluvan ”black Brixton pearl”.
Mutta mitäpäs tässä tämān enempãā. Toiset onnistuvat paremmin, toiset huonommin, sehãn on vain elämää se. Pointtihan on kuitenkin siinä, että 11th Street Talesin asenne on kohdallaan. Punx never die!
Ari Väntānen

BEN’S DIAPERS
Celebrate the Cliche
(Popatak)
8/10
On olemassa kaksi tapaa kohdata klisee, oikea ja väärä. Tämän levyn tapauksessa sitä väärää tapaa ei tarvitsekaan tämän enempää ruotia. Hommat ovat nimittäin hyvin ja raiteillaan silloin, kun joku kykenee ammentamaan popin perinteestä sen kestävän ja kauniin, ajattoman ja rajattoman olennaisen.
On syytä juhlaan, ystävät: Daipparit, kuten mină heitä leikkisästi kutsun, ovat laatineet esikoisekseen hienon pitkäsoiton. Yhdysvalloissa asti purkitettu Celebrate the Cliche soundaa hyvältä power popilta, sellaiselta jossa on kyynelenkuulas yläpää ja murea perusta, isoja kitaroita ja riittävästi vaihtelevaa ilmavuutta.
Ben’s Diapersilla on periaatteessa kahden- laisia kappaleita. Yhtäältä yhtyeen repertuaarista löytyy takinliepeeseen takiaisen tavoin tarttuvia korvanamuja (Gift, Pooch, The Loved and the Lost), toisaalta taas hillitympiä ja henkilökohtaisempia poppiksia Reality Check, How Cute Is This?), joiden omaksuminen ottaa enemmän aikaa. Vanha tuttu Warriorette valloittaa sydämet entistäkin tehokkaammin, samoin kuuteen ja puoleen minuuttiin yltävä countrypop-eepos Steadybear, joka paljastaa yhtyeen tarkimmin varjellun salaisuuden: Kylläpä kyllä, Ben’s Diaperskin rakastaa haara-asentoa ja repiviä rock and roll -kitarasooloja!
Yksittäiskappaleittain tarkasteltuna heikoimpaan valoon jäävät levyn päättävä Who Do I Love? ja Prehistoric, jotka eivät ole enempää kuin kelvollisia välipaloja herkkuhetkien lomassa. Kokonaisuutena Celebrate the Cliche on kuitenkin oikein makea puriste.

Ari Väntänen

Arvioarkisto avautuu, osa 2

Nämä arvostelut julkaistiin aikoinaan Suessa 4/2000. Huomaan, että en ole samaa mielitä itseni kanssa muutamista asioista, mutta näin nämä asiat silloin koettiin.

TV Smith and Punk Lurex OK

The Future Used to Be Better

(Hiljaiset levyt)

8/10

Kun The Adverts -legenda TV Smith levyttää suomenkielisen punkyhtyeen kanssa, voitaisiin puhua vaikka ympyrän sulkeutumisesta. Homma on selvästikin hedelmällistä, sillä molemmat osapuolet ovat saaneet toisiltaan jotakin. Poissaolollaan loistavat niin Punk Lurexin hellyttävän ja ärsyttävän rajamailla tasapainoileva idealismi kuin TV Smithin livenä hyödyntämät sekvensserisounditkin.

TV Smith and Punk Lurex OK veivaa perinteikästä punkkia rujon vihaisesti mutta melodisesti ja ilmeisen hyvissä fiiliksissä. Smithin molemmat biisit ovat yhtä taattua tavaraa kuin levyltä löytyvät Adverts-klassikotkin. Spoken word -pala Punk Rock Poem loppuu hiukan kesken, olisihan tarinaa brittipunkin kultavuosilta luullut riittävän useampaankin säkeistöön.

Kivi Larmolan karikatyyrikansi on lämpimissä sävyissään niin kiva, että hahmojen seikkailuja olisi seurannut mielellään takakannessakin.

Ari Väntänen

The Blaster Master

Skandinista

Megamania

7/10

The Clashin hulppeimman albumin nimen takapotkuversiota kantava Skandinista hämää ulkokuorellaan. Che Guevarasta ja punaisesta tähdestä kumpuavat mielleyhtymät ovat yhtä kaukana The Blaster Masterin ulosannista kuin kesä talvesta… tai ehkeivät sentään. Musiikillisia toisinajattelijoitahan tyylilleen uskolliset ska-orkesterit ovat. Olkoonkin, että jalon aatteen virkaa tekee auringonpalvonta ja hauskanpito.

Coppertone Girls on biisi, jonka voisi kuvitella kuulevansa uimarannalla pienen radion säröisten kaiuttimien läpi. Nimibiisin hölmöhkö ska-hölkkä muistuttaa, että hikisen klubin tanssilattia on sittenkin se oikea paikka tämän musiikin nauttimiselle. Warin tyyppiset sanoitukset – niin oikealla asialla kuin ne loppujen lopuksi ovatkin – kuulostavat syystä tai toisesta vakuuttavilta ainoastaan jamaikalaisten suista päästeltyinä. The Blaster Masterin surumielinen ja tyylitietoinen reggae-ote kuitenkin pelastaa kappaleen lopulliselta korniudelta.

Skandinista on kepeä ja harmiton levy, jonka viehätys perustuu enimmäkseen lämpöiseen kokonaisvaikutelmaan. Kakkosalbumillaan The Blaster Master on ilmeisen tarkoituksellisesti rikkonut omaa kaavamaisuuttaan, ja hyvin vakuuttavasti onkin.

Vaiherikkaan rytmimaailman suoma liikkumavara tekeekin Skandinistasta sovituksellisesti monipuolisen kokonaisuuden, joka kuitenkin pitäytyy omassa viitekehyksessään, etäällä kaikesta crossover-hapatuksesta.

Ari Väntänen

Liberator

Too Much of Everything

(Burning Heart)

6/10

Ruotsalaiseksi yhtyeeksi Liberator kuulostaa kovasti brittiläiseltä. Välillä yhtye on kuin Blur versioimassa Rolling Stonesia, toisinaan taas kuin Blur versioimassa Bob Marleya… Noh, nämä assosiaatiot nousevat enimmäkseen vokalisti Robert Ylipään kovasti damonalbarnmaisesta tavasta ääntää englantia.

Toisaalla tässä lehdessä arvostellun The Blaster Masterin tavoin kakkosta ja nelosta mielellään painottava seitsikko on suomalaiskollegoihinsa verrattuna huomattavasti enemmän pop ja vähemmän roots-henkinen. Liberatorille ska on enemmänkin sovituksellinen yksityiskohta kuin tyylisuunta, eikä se kaihda sen enempää rock-kitarointia, Stooges-pianoa kuin liimaisia kertosäkeitäkään.

Liberator on ehkä juurtunut skan ravitsemaan maaperään, mutta sen latvusto heiluu kokonaan toisenlaisessa ympäristössä. Moderni ja perinteinen kitararock, punk, ska, pop ja reggaerytmit sotkeutuvat Liberatorin puikoissa yhdeksi pörröiseksi lankakeräksi, joka jostain syystä ei mene solmuun silmukoissakaan. Häivähdys musiikkiakateemista kliinisyyttä kuitenkin tekee Liberatorista aika mauttoman sanan alkuperäisessä merkityksessä.

Too Much of Everything on täynnä ihan hyviä biisejä, joista yhtäkään en usko ikävöiväni enää ensi viikolla.

Ari Väntänen

Black Sabbath

The Best of Black Sabbath

(Castle)

 9/10

Tämän tuplalevyn olisin osannut arvioida vaikka pelkän biisilistan perusteella. Moiseen venkoiluun ei tietenkään ollut syytä eikä sydäntä, niin raskas kuuntelukokemus kuin The Best of Black Sabbath

onkin Raskas sekä hyvässä että pahassa.

Mahdollisille kaapissa kasvaneille ja muille penikoille tiedoksi annettakoon, että tämä arvostelu käsittelee raskaan rockin historiaa. Ilman tätä nelivaljakkoa olisitte jääneet vailla ainakin nu-metal-yhtyeitä, grungea ja stoner rockia, puhumattakaan sitten kaikesta hevistä aina NWOBHM:stä pingviinimetalliin saakka. Kukin sitten tykönään pohtikoon, onko kyseessä hyvä vai huono asia.

Kokoelma on selkeästi takapainotteinen. Ensimmäinen cd käsittelee vain kolmea ensimmäistä albumia. Toiselle levylle taas on mahdutettu biisejä kahdeksalta pitkäsoitolta. Vaikutelma loppukiristä ei siis mitenkään ole vältettävissä. Kun yhtyeen uran tutkailu vielä katkaistaan Born Again –albumiin jättämällä sittemmin ilmestyneet noin 15 000 huonoa hevilevyä tylysti kokonaan maininnoitta, loppukirikin katkeaa ja muuttuu kaunisteluksi. Mutta musiikillinen lopputulos on kieltämättä edustavampi.

Ensimmäinen levy on tietenkin yhtä klassikkojen virtaa. Edes Paranoidin  tai Iron Manin kuunteleminen ei tunnu turhauttavalta Fairies Wear Bootsin ja Planet Caravanin kaltaisten helmien siivittäessä matkaa. Ainoa varsinainen kauneusvirhe on upean Solitude-biisin puuttuminen, mutta tuskinpa kukaan muu senkään takiaan yöuniaan menettää.

Tultaessa kronologisesti kakkoslevylle Vol.4– ja Sabbath Bloody Sabbath –albumien pariin on helppo huomata, että Ozzy Osbournen aikainen Black Sabbath ei koskaan muuttanut ilmaisuaan piirunkaan vertaa, mutta kylläkin jalosti sitä. Minulle se paras Sabbath löytyykin jostakin Tomorrow’s Dreamin, Snowblindin ja Killing Yourself to Liven välimailta. Siinä vaiheessa vuodet ja vauhti olivat hioneet yhtyeen aluksi kovin kuutiomaisista rattaista viimeisetkin kulmat, ja rokki alkoi ihan oikeasti rollaamaan aina Sabotagen jälkeiseen väsyneeseen alamäkeen saakka.

Levyn loppuun varmaankin levy-yhtiön markkinointiosaston toivomuksesta sijoitetut kaksi Dion laulamaa sankaribiisiä ja yksi Gillan-ajan näyte joutaisivat olemaan jossakin muualla pilaamassa ilmaa, sillä jossain määrin aliarvioiduilta Technical Ecstasylta ja Never Say Dielta olisi helposti kaivanut vaikka Junior’s Eyesin, Johnny Bladen, Backstreet Kidsin tai Rock’n’Roll Doctorin tyhjän tilan täytteeksi.

Levyn mukana saa sisällön tyyliin keula pystyssä kulkevan mutta hyvän historiikin, jonka luettuaan tietää Black Sabbathista kaiken tarpeellisen.

Ari Väntänen

Arvioarkisto avautuu, osa 1

Tyypiksi, joka ei ole koskaan pitänyt itseään kriitikkona, olen kirjoittanut järjettömän määrän levyarvosteluja. Nyt päätin sukeltaa lehtiarkistoihini ja alkaa julkaista niitä netissä vähän kerrallaan. Tässä ensimmäiset arvostelut yli kahden vuosikymmenen takaa, Suen numerosta 6/2000.

Hanoi Rocks

Decadent Dangerous Delicious

(Castle)

8/10

Levyn liner notesit osoittavat, että minulla ja Backyard Babiesin Dregenillä on jotakin yhteistä. Minäkin ripustin kymmenvuotiaana seinälle Hanoi Rocks -julisteen ja sanoin yhdelle Heikille, että tuo vaalea on tyttö. Kun Heikki huomautti, että naiset eivät voi pitää paitojaan noin auki, minä käsitin kaiken ja se oli menoa se. Ja diggaan vieläkin ihan helvetisti.

Näiden kokoelmien kanssa kaikki on silti niin kaksipiippuista. Jos DDD:n arvostelisi sen mukaan, mitä se sisältää, niin onhan se varma, että vähintään ysi tai kymppi napsahtaisi. Mutta kun ajatellaan puutepuolta, pitää pisteytys rajoittaa vähän alemmas. Tuplakokoelman suurin puute on helpoimmin selitettävissä. Hanoin viimeinen, suurelle CBS.yhtiölle purkitettu Two Steps from the Move ei kuulu Castlen katalookiin, eikä DDD:lle olekaan saatu haalittua kuin itse albumille sisältymätön maaninen nimibiisi. Missä ovat Cutting Corners ja kumppanit, missä kattavuus? Voih!

Voihkimisesta puheen ollen, jos viisitoista vuotta sitten kuolleen ihmisen muistoa välttämättä halutaan kunnioittaa muussakin kuin “too fast to live, too young to die” -myytin lämmitysmielessä, niin kai sitä nyt edes syntymävuoden voisi laittaa oikein. Eikä biisilistaakaan olisi tarvinnut kirjoitusvirheisenä painoon saatella.

Loput DDD:stä onkin sitten täyttä timanttia. Hanoi Rocks oli bändi, joka kykeni venymään joka ilmansuuntaan ja kuulostamaan silti erehtymättömästi vain ja ainoastaan loistavalta rockbändiltä. Moneltako muulta taittuu yhtä aikaa Tooting Bec Wreckin friikkailu, Don’t Follow Me’n pop, Problem Childin Stooges-kaahaus, calypso, reggae ja Self Destruction Blues? Sitähän minäkin. Puutteineenkin paketti on aika mainio; on pari ennen julkaisematonta versiointia, lehtileikkeitä, historiikki, arvosteluja, kommentteja, pätkiä uusista haastatteluista sekä hulppeat 31 loistavaa biisiä. Kyllä tätä kelpaa kuunnella huhuttua Hanoi Rocks -boxia odotellessa.

Ari Väntänen

The 69 Eyes

Blessed Be

(Gaga Goodies)

7/10

The 69 Eyes on tehnyt uransa toistaiseksi parhaan levyn. Ensinnäkin Blessed Be on ensimmäinen äänite, jolla Jyrki 69:n laulun voi valehtelematta sanoa kuulostavan hyvältä. Mies on löytänyt oman soundisa jostakin murheellisena ärrää sorauttelevan vampyyrin, Peter Steelen ja loppuaikojen Jim Morrisonin yhtymäkohdasta. Ja juuri sellaista soundiahan goth’n’roll-kitaramelankolian kyytipojaksi tarvitaankin.

Johnny Lee Michaelsin tuottama Blessed Be soi uhkaavan pehmeänä eivätkä edes siellä täällä hyödynnetyt konesoundit kuulosta millään muotoa päälle liimatuilta. Sinkkulohkaisuina tutuiksi tulleet Brandon Lee ja Gothic Girl jäävät aloitusbiisi Framed in Bloodin ohella levyn ehdottomiksi huippuhetkiksi. Suurin osa levystä jää kuitenkin hyvän keskitason tietämille, sen tulee ohittaneeksi hyväksyvällä nyökkäyksellä ja välillä olankohautuksellakin.

The 69 Eyesistä on helppo pitää, mutta sen maailmaan ei astuta avoimien ovien kautta. Rakastaakseen heitä täytyisi sisäistää kokonainen korpinmustan rockestetiikan osa-alue.

Ari Väntänen

The Weakerthans

Left and Leaving

(Bad Taste)

8/10

Joskus sitä vain tietää olevansa oikeilla jäljillä. Perehdyin tähän itselleni täysin uuteen nimeen puhtaasti mutupohjalta, ja hyvä levyhän sieltä kolmin kerroin taitettavan digipackin lomasta löytyi.

Kanadalainen The Weakerthans on pystyttänyt leirinsä collegerockin, indiepopin ja punkpopin Bermudan kolmioon. Vaarallista seutua, tiedän, mutta eiköhän laulaja-kitaristi John Samsonin singersongwriterismi estä yhtyettä häviämään tuolla mitäänsanomattomuuksien hautausmaana tunnetulla jättömaalla.

Left And Leaving on kitaralevy isolla KITARALLA, ja erityisesti avaushelmi Everything Must Go!, powerpoppis Aside ja hoilaus This Is a Fire Door Never Leave Open viehättävät luonnollisuudellaan. Peräpäästä löytyy muutama ainoastaan teksteiltään kiinnostava kappale, mutta kokonaisuus jää kevyesti divarilaarien ulkopuolelle.

Välillä The Weakerthans on liian älyllinen rokatakseen, mutta silloinkin Samsonin tilannelyriikka viehättää ja herättää tunteita. Jopa siinä määrin, että tietyissä biiseissä miehen turvan tukkiminen tuntuisi hyvinkin oikeutetulta. Vastaus on kuitenkin valmiina: ”Don’t give me that look, I looked harder than most did…” Niin kai sitten. Luulenpa, että Left and Leavingin ja kahvikupin kanssa tulee vietettyä muutamakin kuulas syysaamu.

Ari Väntänen

Hellacopters

High Visibility

(Universal)

9/10

Elementit ovat asemissaan kuin avaimet käteen -taloissa. Putkinupit urahtelevat Grande Rockiakin kuivempina, basso polveilee bluesissa, piano takoo sitä yhtä tarpeellista ääntä, ja Nick Royalen laulumelodiat saavat jokaisen biisin kuulostamaan yhtä katuromanttisen lohduttomalta. Hellacopters ei koskaan ole ollut vanhanaikainen yhtye. Se vain yksinkertaisesti syntyi vanhana.

Vaikka High Visibility onkin selkeästi loistava levy, se ei tule miellyttämään kaikkia kopteriharrastajia. Muutokset ovat mikroskooppisia mutta kuitenkin aistittavissa. Hellacoptersin mielialat näyttävät vaihtelevan kuin ihmisellä ikään. Tällä kertaa se on päättänyt olla vähän seesteisemmällä tuulella. Tietyin varauksin sitä voisi kutsua rauhoittumiseksi.

High Visibility on edellistä Grande Rock -albumia vahvempi kokonaisuus. Tarttuvaa Hopeless Case of a Kid in Denialia seuraa joukko yhtyeelle tyypillisiä energiapurkauksia. Hiotummat sovitukset ja taustalauluihin panostaminen vain alleviivaavat biisien tasokkuutta. Mielettömän hyvä Toys And Flavors on syntynyt klassikoksi, ja onpa uusiakin aluevaltauksia tehty. Esimerkiksi No Song Unheard voisi sävellyksenä löytyä vaikka Springsteenin ensimmäiseltä levyltä. No-One’s Gonna Do It for You on niin ikään uudenlaista kopterismia. Yhden tai kaksi biisiä olisi voinut tältäkin Copters-levyltä karsia tarpeettomina, bändi kun on parhaimmillaan noin puolen tunnin annoksina.

Pysyy ja paranee… No jaa. Viinit ja muut aperitiivit kai paranevatkin vanhetessaan, mutta Hellacpters oli jo kalkkiviivoilla helvetin hyvä. Se voi kaikessa rauhassa jättää parantelun sellaista kaipaaville ja keskittyä täysipäiväiseen pysymiseen.

Ari Väntänen

Mana Mana

Complete… Kaikki

(Gaga Goodies)

8/10

Mana Mana -arvosteluhan on aina semmoinen, että kaksinumeroisen arvosanan jälkeen kerrotaan, että Otra Romppanen on nerokas ja tyylitajuinen kitaristi, joka loistavasti väritti jouni Mömmön pelottavaa ja maanista manausta uskomattomalla maalailullaan. Eikä sitä totuutta polteta nytkään. Kokoelman uudelleenjulkaisu on ajankohtaistunut uuden Murheen laakso –albumin julkaisun myötä, ja innokkaastihan tähän klassikkoon tarttuukin. Ei tosin välttämättä mielellään, siinä määrin ruma ja ahdistava valtatie kuulijan eteen aukeaa mollisointujen haihtuessa seisovaan ilmaan.

Kokoelma sisältää aikajärjestyksessä kaikki tunnetut Mana Mana -levytykset alkaen vuoden 1988 Maria Magdalena -singlestä ja päätyen kokoelman runkona toimivan Totuus palaa -albumin (1989) neljän biisin englanninkielisiin versioihin.

Englanniksi laulettuja versioita kuunnellessa tulee paha olo vääristä syistä. Ne selventävät tietämättömällekin, että vuonna 1991 oman käden kautta elämänsä päättänyt Mömmö ei enää äänitysvaiheessa ollut työskentelykunnossa. Singlenä julkaistut Raptori ja Suikki livahtavat myös riman alta. Toinen siksi, että moista tylsää ahdasmielisyyttä ei olisi odottanut Mana Manalta kuulevansa, ja molemmat siksi, että ei sitä kaikkea kannata julkaista mitä huvikseen soitellaan.

Loppulevy onkin pirun hyvä. Raamatullista symboliikka tihkuva Totuus palaa -levy ei ole liikkeellä katharsis-tarkoituksessa vaan raapii kaunistelun alta esiin yhden näkökulman totuuteen niin, että kirskuna kuuluu. Kuolla elävänä, Totuus palaa ja Kristinusko kertovat biisien niminä Mana Manasta paljon enemmän kuin tuhat levyarvostelua. Mikä on sun taivas -biisin jälkeen ei heilahda lantio, ei kajahda naminami. Ei todellakaan. Voi olla vaarallista katsoa silmiin. Voi olla vaarallista olla katsomatta.

Valerian

Narcosis

(Uplift)

7/10

Valerianin debyytti on pakattu sisältönsä sävyisiin, kerrassaan upeisiin kansiin. Ensimmäinen biisi Belonging sai kriitikkonne leuan loksahtamaan kuuluvasti: harvemmin ei mistään nousee näinkin kypsän kuuloisia yhtyeitä. Valerian soittaa duurisävyjä karttelevaa, ilmavaa kitararockia Mad Seasonin ja Led Zeppelinin hengessä. Lehdistötiedotteen hämäävälle Guns N’ Roses -vertaukselle ei löydy perusteita kuin korkeintaan kitaroinnin ajoittaisista slashmäisyyksistä, Valerian kun kallistuu huomattavasti enemmän popahtavan grungen kuin hard rockin suuntaan.

Narcosis on tunnelmallinen ja linjakas kokonaisuus, mutta sen viehätys jää hieman puolitiehen kiinnostavien sävellysten puuttuessa. Ässäbiisejä huomaa kaipaavansa erityisesti akustisen biisien riisuessa yhtyeen paljaaksi; soundi on hieno, tulkinta kohdallaan ja muoto mallissaan, mutta sisältö ei maistu juuri miltään. Kokonaisarvosana jää kuitenkin reippaasti plussan puolelle. Narcosis on valmis ja vahva näyttö lupaavalta yhtyeeltä.

Ari Väntänen

Bombshell Rocks

Cityrats & Alleycats

(Burning Heart)

9/10

C-vitamiinia alkavaan talveen. Cityrats & Alleycats näyttää päällisin puolin sellaisen sofistikoituneemman katurockryhmän tekosilta, mutta aloitusraita 21st Century Riot oikaisee väärinkäsitykset nopsasti. Melodista punk rockia á la Rancid ja pari muuta. Kooruksia saa karjua kitarisat pitkällä biisistä biisiin, ja Bombshell Rocks rokkaa niin kuin vain ruotsalainen punkkari rokata voi.

Unstoppable, Embraced, Faith & DedicationCityrats & Alleycats on niin vahva levy, että yksittäisiä huippuhetkiä listaa väkisinkin kymmenkunta kappaletta. Omaperäisyys ei ole lähelläkään homman nimeä, mutta puhdassydäminen asenne on. Jos Bombshell Rocks saapuu kaupunkiin, minä olen eturivissä suupielet korvissa ja ääni käheytyneenä. Sen näköisenä kuin tietäisin, mikä maaimassa on oikein ja mikä väärin.

Ari Väntänen

Game Plan: nettiosumia

Kimmo Gustafssonin tarinan kertova kirja saa mukavasti näkyvyyttä. Mesta.net huomioi, että armottoman sekoilun ohella kirjassa muutetaan elämän suuntaa. Iltalehden artikkelissa Kimmo pohdiskelee itsekkyyden, arvojen ja moraalin kaltaisia asioita.

Osta kirja, äänikirja tai e-kirja täältä!

True crime -elämäkerta riippuvuuksien ja selviytymisenhalun syvistä vesistä.

14-vuotias Kimmo loistaa treeneissä. Ainut tavoite on koris, ja SM-kulta on melkein näpeissä. Kimmo on tottunut voittamaan. Sitten elämän suunta muuttuu. Toistakymmentä vuotta myöhemmin hän saa tuomion huumejutusta, josta tulee istuttavaa liki kahden miljoonan euron edestä. Huumelastin kuski on kuollut rattiin ja Kimmon kaksoiselämän kulissit kaatuneet lopullisesti. Kuukaudet eristyssellissä laittavat ajattelemaan. Kun joutuu vankilaan, on oltava pelisuunnitelma. Kimmo päättää selviytyä.

Miksi ihminen, jolla olisi kykyjä vaikka mihin, valitsee huumeet ja rikollisen elämän?

Game Plan: uusi kirja ilmestyy

Kuun vaihteessa ilmestyy uusi kirja! Autoin Kimmo Gustafssonia kertomaan tarinansa. Syntyi kirja siitä, miten ja miksi huonoille teille joutuu, millaista siellä on kulkea ja kuinka sieltä pääsee pois.

Kustantajani Liken sivuilla teoksesta kerrotaan näin:

True crime -elämäkerta riippuvuuksien ja selviytymisenhalun syvistä vesistä.

14-vuotias Kimmo loistaa treeneissä. Ainut tavoite on koris, ja SM-kulta on melkein näpeissä. Kimmo on tottunut voittamaan. Sitten elämän suunta muuttuu. Toistakymmentä vuotta myöhemmin hän saa tuomion huumejutusta, josta tulee istuttavaa liki kahden miljoonan euron edestä. Huumelastin kuski on kuollut rattiin ja Kimmon kaksoiselämän kulissit kaatuneet lopullisesti. Kuukaudet eristyssellissä laittavat ajattelemaan. Kun joutuu vankilaan, on oltava pelisuunnitelma. Kimmo päättää selviytyä.

Miksi ihminen, jolla olisi kykyjä vaikka mihin, valitsee huumeet ja rikollisen elämän?

Osta kirja, äänikirja tai e-kirja täältä

The album’s out!

What a great way to begin May Day celebrations: ”Remote Control”, Arched Fire’s debut album, is now available in both digital and physical format.

”Remote Control” is available on all digital platforms. Click HERE to choose yours!

You want your records with cover art and liner notes? Click HERE to buy the cd!

That’s it for now, stay tuned & safe!

”Remote Control” – buy the CD!

”Remote Control”, Arched Fire’s debut album out on April 30th 2021 via Wormholedeath, is also available on CD.

Click to get your copy NOW!

Arched Fire: Wormhole

Here’s our new video, album out on April 30th 2021!