10 Wasted Years!

Vietän itsekseni kymmenvuotiskirjailijajuhlaa. Ensimmäinen kirjani Hanoi Rocks – All Those Wasted Years nimittäin ilmestyi kymmenen vuotta sitten, aprillipäivänä 1.4.2009. Jei!

Se kevät oli aiiiiivannn mieletön huipennus monen vuoden kirjoitustyölle ja määrätietoiselle haaveilulle, ja siitä alkoi ammatillisessa mielessä uusi vaihe elämässä.

Olen edelleen sillä tiellä ja tiedän olevani etuoikeutettu. Näissä hommissa kokemiani asioita ja keräämiäni muistoja ei voi rahalla ostaa. Se sopii hyvin, koska rahaahan on lähinnä vain rikkailla.

’Scuse my Finnish. I was just saying that my first book, the Finnish edition of Hanoi Rocks – All Those Wasted Years came out ten years ago, on April 1st 2009. Dance like nobody’s watching! C-e-l-eb-r-a-t-e!

I know I will, because the book started a whole new chapter in my professional life… And come to think of it, in all my life. That spring was a blast and gave me experiences and memories money can’t buy – which suits me fine, since I don’t have much!

Pokkaria saa vielä mm. täältä.
The 2016 English edition is available here.

 

Uuden vuoden Tina ja muuta K-K-kelpo kamaa

Sori. Loppuvuosi meni niin äkkiä, etten muistanut päivittää tänne kaikkea mitä oli tarkoitus. Joten olisiko teillä hetki aikaa keskustella lokakuussa ilmestyneistä suomennoksistani? On vai?`Hyvä juttu.


Tina Turner, Deborah Davis, Dominik Wichmann: Minun rakkaustarinani (Like 10/2018)
Minun rakkaustarinani on muistelmateos, jota Tina Turner kutsuu todelliseksi tarinakseen. Se avaa yhden maailman kansainvälisesti tunnetuimman naislaulajan elämää konserttilavoilta takahuoneisiin ja sairaalapediltä Sveitsin-kotiin. Elämäkerta on samalla suuri rakkaus- ja selviytymistarina väkivaltaisesta suhteesta selviytyneestä ja vakavan sairauden kanssa kamppailleesta naisesta. Suomensin kirjan loppupuolen. Alkuosan käänsi Juha Ahokas.
Osta kirja täältä


K. K. Downing ja Mark Eglinton: 40 vuotta Judas Priestiä – kitaristin muistelmat (Like 10/2018)
Judas Priest on lähes 50 vuotta kestäneellä urallaan vakiinnuttanut asemansa maailman metallieliitissä, mutta helposti se ei ole käynyt. Kitaristi K. K. Downing kertoo bändin tarinan jäsenten välisiä yhteenottoja ja metalliskenen 70- ja 80-luvulla synnyttämiä skandaaleja kiertelemättä. Suomensin kirjan loppupuolen. Alkuosan käänsi Sirje Niitepõld.
Osta kirja täältä


David Lynch & Kristine McKenna: Tilaa unelmoida (Like 10/2018)
Elämäkerta- ja muistelmateoksessa nykyelokuvan omaääninen visionääri David Lynch kertoo elämästään, taiteestaan ja ihmissuhteistaan. ElefanttimiehenBlue Velvetin ja Twin Peaksinluoneen taiteilijan uraa valottavat laajat työtoverien, ystävien ja perheenjäsenten haastattelut. Teos kuvaa unelmia, työtä, menestystä ja vastoinkäymisiä uniikeissa projekteissa, jotka ovat ihastuttaneet niin katsojat kuin kriitikot kautta maailman. Menestysten ja vastoinkäymisten ristiaallokossa on aina tilaa unelmoida – eikä mitään rajaa. Suomensin kirjan loppupuolen. Alkuosan käänsi Elina Koskelin.
Osta kirja täältä

Nyt, kun blogipuolikin on edes näiden suhteen ajan tasalla, voin rauhallisin mielin keskittyä seuraaviin kirjallisiin töihini. Niistä lisää aikanaan!

Oikein hyvää alkanutta vuotta!

Takaisin valoon

Tällä viikolla, 18.10. vietettiin EU:n ihmiskaupan vastaista päivää. Samana päivänä julkaistiin minun ja Marissa Jaakolan kirja Takaisin valoon. Arto Halosen samanniminen elokuva sai ensi-iltansa 19.10.

Takaisin valoon on tositarina nuoresta naisesta, joka joutuu työnantajansa kaappaamaksi. Se on painajaismainen kertomus, mutta pohjimmiltaan se kertoo pelastuksesta, toipumisesta ja toivosta. Sanoma on, että pimeimmästäkin paikasta on mahdollista palata takaisin valoon.

Kirjoittajalle Takaisin valoon oli jännittävä ja mukaansatempaava tarina, jonka saattaminen kirjaksi oli periaatteessa hyvin palkitsevaa. Yöunet kuitenkin vei se, että tarina on totta. Sellaista pahuutta on vaikea edes kuvitella.

Juuri totuuspohjansa vuoksi Takaisin valoon on erittäin tärkeä tarina. Sen kertomisella on suuri merkitys päähenkilölleen, ja se kytkeytyy myös laajempaan kontekstiin. Pelkästään Suomessa apua etsii yli sata ihmiskaupan uhria vuodessa. Rikokset ylipäänsä aiheuttavat vahinkoa ja tuskaa, ja siksi niitä käsiteltäessä pitäisikin keskittyä entistä enemmän siihen, miten uhreja voitaisiin auttaa. Marissalle tapahtuneet asiat osoittavat, että se, kuinka rikoksen kohteeksi joutunutta ihmistä kohdellaan, on hyvin akuutti ja tärkeä asia pohdittavaksi. Tällä kentällä hyvää työtä tekevät jo Maahanmuuttovirasto, Rikosuhripäivystys ja Pro-tukipiste.

Marissa on päässyt pitkälle paluumatkallaan valoon, mutta ihan perillä hän ei vielä ole. Tapaus aiheutti hänelle suuret velat, jotka pitävät häntä kiinni menneisyydessä. Marissaa voi tukea Mesenaatti.me:ssä.

Kiitos Marissa Jaakolalle, Arto Haloselle ja Likelle siitä, että sain olla mukana tässä tärkeässä projektissa.

Michael Monroe -jättipokkari – Read Like F**k!

Michael Monroe -kirja on julkaistu jättipokkarina! 

Pikaisen guugeloinnin perusteella pehmeäkantista eeposta myyvät netissä ainakin Levykauppa ÄxSuomalainen kirjakauppa, Cdon.com, Adlibris ja Booky.fi. Sen löytää myös ihan oikeistakin myymälöistä eli kirjakaupoista.

On hieno juttu, että Monroe-kirjan elämä jatkuu edelleen, sillä aiemmat viisi painosta on myyty loppuun. Like Kustannuksen Monroe-kirjasivu arvostelulainauksineen on täällä ja Michael Monroen virallinen nettisivusto täällä.

Ja tarina jatkuu kohti uusia lukuja: Michael Monroe on loka-marraskuussa kiertueella, ja uusi albumi on tulossa.

Mikään ei voita noita elokuun öitä – paitsi ehkä päivät

Oho. On jo elokuu.

Kesä oli kuuma ja kiihkeä. Ei vähiten siksi, että töitä riitti.

Käännösrintamalla viimeisimmät tekoset ovat Sebastian Bachin omaelämäkerta Skid Rowsta Broadwaylle ja Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjan kymmenvuotisjuhlapainos. Näistä vahvasti 1980-luvun teinivuosistani muistuttavista kirjoista Bachin olen suomentanut kokonaan, Sixxin vain esipuheen ja jälkisanojen osalta. Bachin kirja ilahdutti persoonallisuudellaan (ei ole haamukirjoittajan tekemä tämä, ei), ja Sixxin tarinat hätkähdyttivät huomaamaan, miten surkeasti voi mennä sellaisellakin ihmisellä, joka äkkiseltään näyttäisi tuulettelevan menestyksensä huipulla. Mis on mun kaverit, mis on mun humehet. (Klikkaa kansikuvaa ja tilaa kirja!)

Kirjoitin myös kansitekstejä muutamiin Svart Recordsin uudelleenjulkaisuihin. Käännöstöiden tavoin nämäkin projektit muistuttivat kevyen surrealistisessa hengessä tietystä aikakaudesta omassa elämässäni. Ismo Alangon Taiteilijaelämää ja Irti sekä Kauko Röyhkän Jumalan lahja ja Kaunis eläin (joka ei ole tainnut vielä Svartilta ilmestyäkään) opettivat minulle 1990-luvulla, että suomenkielinenkin rockmusiikki on hienoa kamaa.


Loppukesästä jatkoin myös musiikkikirjastojen Levyhyllyt-blogiin kirjoittamista. Se duuni tulee etenemään teksti per viikko -tahdilla vuoden loppuun saakka.

Syksy jatkuu suomennosten ja muiden kirjoitustöiden merkeissä – niistä lisää tuonnempana!

 

 

Levyhyllyt-inventaario, kevät ´18

Long time, no blog.

Muuten on kyllä näppis rapissut. Kirjoitin kevään mittaan Levyhyllyt-blogiin kaksitoista uutta tekstiä. Kyseessä on Musiikkikirjastojen sivusto, jossa suositellaan hyvää musiikkia ja oheislukemista.

Kun ideana on esitellä suositeltavaa musiikkia, blogaaminen on iloinen asia. On mukavaa seistä levyhyllynsä äärellä bongailemassa albumeja, jotka kaikkien muidenkin pitäisi kuulla. Makumieltymykseni näyttävät vääntäneen skaalan jälleen täysin kitaravetoiseksi, mutta muuten meininki on monipuolista. Esillä on kaikenlaista Pää kiin punkrockista Mad Seasonin grungeen.


Simulacrum
– progressiivisuus tarkoittaa kehitystä

J. Karjalainen: Lännen-Jukka – uutta vanhaa musiikkia

The Dogs D’Amour: The State We’re In – koiruuksia Suomenmaalla

Zero Nine: Intrigue – suomihevin huipulla

Mad Season: Above – suuri sisäinen kamppailu

Mana Mana: Totuus palaa – tuomiopäivän kaunis kajastus

Robert Plant: Carry Fire – näin luodaan vanhasta uutta

Pää kii: Pää kii – suuri rock’n’roll -riemuvoitto

Morphine: The Night – tie yön syliin

The The: Mind Bomb – politiikkaa ja henkilökohtaisuuksia

Apulanta: Aivan kuin kaikki muutkin – hajoamispisteestä huippusuosioon

Vanessa Paradis: Vanessa Paradis – poptähden kirkkain hehku

 

Hundred Million Martians: Making of Marseille – The Studio Diary

Hundred Million Martians: Making of Marseille – Studio Diary pt. 1

Set up

At five o’clock PM on Friday we load our gear into the studio. We’ve brought our instruments, loads of leads, some effects, miscellaneous stuff that might come in handy and a big Marshall stack. Olly Kaarnisto walks in carrying a vintage Les Paul and a state-of-the-art Fender tube combo with loads of digital amp models in it… Those will definitely come in handy. While Jarkko sets up his drum kit and Danil Venho the engineer sets up the mikes, I check out the interior. Dark red walls, wood… Very nice. I could live here.

After the drum sound check we start playing some of the new songs just to see what it feels like to record them. I’m playing the guitar next to Jarkko. Pasi and Jyrki (vocals, no guitar) are in the control room. What it feels like? It feels like crap. Everything is too loud or not loud enough. We can’t play anymore. Nothing works. No rock. No roll. The guys say we should do it the way we’re used to. I’m not sure what they mean but I have to agree. Whatever that is, it has to be better than this. We go home. I don’t sleep too well.

Drum & bass

It’s Saturday, ten o’clock in the morning. I’m nervous. Jarkko says he’s nervous. Jyrki‘s quiet and seems tired. Maybe he’s nervous, too. A new studio, an engineer we’ve never worked with before, every mistake costs money. Everyone who plays in a band knows that sometimes you just don’t play well, and the harder you try the more you suck. And if we’re about to fuck up the songs today, the timing couldn’t be worse. “Ok, time to adjust the attitude”, says Jarkko to himself. We all try to.

Before we start tracking the drums we decide to do it “the way we’re used to”: Instead of me, Jyrki plays the base track with Jarkko. That’s how we did it on the previous album and it worked well for us. It still does. The guys make sure they have an eye contact through the window and go into Across the Street. Jarkko nails it in a couple of takes. The same goes with the rest of the tunes; two or three takes and the drums are in. Nervous? Who? We? Never. On fire? Yes!

Aku-Tuomas Mattila from Plastic Passion visits the studio. As Jarkko and Jyrki record two versions (slower and faster) of Uusi Biisi, we discuss important stuff like the release schedule. Actually, we discuss about the fact the we should discuss the release schedule soon. But the release date seems so distant when you’re just begun. We want the record to be out this year. That’s all.

Then we get to more recent matters: two of the songs don’t have names yet. We’ve been calling one of them Uusi Biisi (the new tune), because that’s what it is. I suggest we should name it Hideaway. Jyrki says there already is some classic blues song called Hideaway and suggests we’d call it UC/BC. But then again, Hideaway suits the mood of the song much better than UC/BC, which would be a good name for the other unnamed song of ours known as Oasis Boogie (we really, really need to get rid of that title). The working title of the album is Idiots Remain because of the band’s age and mentality. Then Olly tells us that our friends in Texas had said that Hundred Million Martians would do well in American college and university radios. That makes us consider changing the working title to Intelligenzia Remains. Laymen don’t know how hard it is to be in the band.

As Pasi joins us to play the bass, the drums are almost done. He had his instrument fine-tuned by some teenage virtuoso at a guitar store downtown. When changing the strings the guy had told Pasi about Jaco Pastorius and played some fast and funky slap bass lines at the same time. Then he had asked Pasi if the bass felt ok to play. Pasi had played open A string with a pick Dee Dee Ramone style, with his other hand in the pocket. “Yeah. It’s good.”

It takes ages to get the bass sound right and to record the bass lines. We’ve been having good time, everyone’s been in good spirits and the jokes have been bad as usual, but now I’m getting bored. I’ve been sitting on a couch the whole day drinking coffee and reading Alibi magazine’s gruesome crime stories (“Teppo (name changed) set his mother on fire: ‘That day I’ll never forget.’”) and doing nothing while the others play. I could have been home or anywhere for the whole day. But it’s good that we’re all here doing this together. When we recorded Solid Rock Planet I can’t remember a single session with the whole band in the studio working and laughing together. This is better.

As the bass is in we call it a day. And a good day it was.

Guitars

It’s 11 o’clock Sunday morning and normally I wouldn’t be awake at this hour. At least I’m not hung over – I’ve decided to quit drinking for a month. Gotta say the timing couldn’t be any better. It’s time to start tracking the rhythm guitars. I’m too excited to be tired. Finally I get to do something!

I start off with my own Gibson but soon switch to Olly’s, because it sounds much better. Maybe it’s the wood material or the pick-ups or the guitar’s age or all of the above, but it clearly does sound better. I start playing and it feels very easy. I play the songs like I’ve always played them. Later, this will become a slight problem… but not for me.

The first round of rhythm guitar tracks are done quickly. We take some time to search for a suitable sound for each song – we don’t want New Year’s Eve to sound like I Still Love the Feeling or Across the Street to be similar with Passed or UC/BC or Hideaway or whatever they are called. Venho has a good ear for the smallest details and he makes sure every chord and riff are exactly where they’re supposed to be (Across the Street turns out to be trickier than I thought). He also has lots of good ideas for the arrangements. A couple of months earlier, when I gave him the demo of the songs, I said we want the record to sound big. It sounds like Venho definitely has not forgotten it. The guitars and the drums sound HUGE, and it’s not only about the loudness. Perfect.

Then it’s Jyrki’s turn and he’s in trouble. See, we never went through the rhythm guitar lines together. Instead we assumed that we play them similarily or didn’t care if we were in sync or not. Venho’s not having any of that. “Go home to rehearse”, he sneers and makes Jyrki do it again until the tracks are identical. If looks could kill I’d be in trouble. When we come back to record the rest of the songs later this year, I gotta remember either to play the first guitar track or to rehearse the lines with Jyrki. The former sounds like more fun. Considering the circumstances, Jyrki gets it done pretty quickly. (If you listen carefully, you hear me playing one D major chord on his track on New Year’s Eve. It’s the one that is played better than the other chords.) Jyrki gets to double some of the rhythm tracks. It makes him very happy, because we’ve always argued about whether we should try to make our sound bigger by adding more guitars. He wins this time, but whatever, because it seems to do the trick.

Then the solos and other tricks. I decide to use wah-wah pedal on I Still Love the Feeling –  on a song like that it’s a cliché, but it’s a good cliché, and I’m gonna use it. Besides, I’m really nervous about playing the leads on that particular song and I hope the effect will inspire me or at least hide some of my fuck-ups. When we recorded the demo version in Olly’s Huitsin Nevada Studios, I was drunk and tired and accidentally ended up playing some James Williamson kinda punk blues stuff that was actually pretty cool. However, I have no idea whatsoever how to do it again. That’s why I don’t even try. I start wailing with the wah-wah and to my surprise it doesn’t sound too bad. The others seem to agree. “Man, you sound like Jimi”, Pasi says with admiration. “Really? Like Jimi?”, I ask. “Yep. Exactly like Jimi Pääkallo.” Gee. Thanks.

I get to play a double blues rock lead on I Still Love the Feeling which is fun because it’s basically the only scale I can handle. On the demos, the leads I played on Across the Street and New Year’s Eve were too monotonic and way too alike, so I do a stripped-down version of the latter and try to come up with something new on the former. Everyone thinks Across the Street needs some variation, so I play a little solo in it. I already have Passed figured out, but while playing the solo on the boogie song it sounds to me it might be better with a saxophone solo. That remains to be seen. The one probably called Hideaway doesn’t carry that much extra stuff. I only play some arpeggios on the choruses and a riff on the bridge. That’s it, I’m outta here!

Vocals

The first vocals session isn’t too successful. Jyrki gets two songs done before he loses his voice.

I’ve always loved his voice, it makes HMM stand out.

Now that Tuomas isn’t with us anymore we need to find new ways to get backing vocals and harmonies done. Jyrki did a good job with them on the demos, so we decide to start with his back-up vocals. However, we’re not sure if it’s a good idea to have the band’s lead vocalist (especially with such a distinctive voice like his) singing backing vocals to himself.

Studio Diary, pt. II

Redhouse Studio had booked and busy for the spring and the early summer, which means we had to take a break from the recordings for a couple of months. In mid-June we went and continued the recordings – with a lot of help from our friends.

On backing vocals we had Jaakko Söderström and Harri “Huuki” Huuhtanen, good pals of ours and hands down the best pop singers in town. I knew they’re used to singing and working together in their band Ben’s Diapers, but it still amazed me how quickly and easily they sung the vocal tracks on all the six songs we had ready at this point. Later, when we listened to the final mixes, Venho commented that the backing vocals took the songs to the next level. He was right. I’m particularly in awe by the guys’ effort on Hideaway. Gotta love that level.

More guests: Michael Monroe of Hanoi Rocks dropped by to play some saxophone and harmonica. He hadn’t heard the songs before, but he mastered them in minutes. Very, very impressive. His blues harp worked wonders on the solo part of Passed, and the sax really lifted the last choruses of I Still Love the Feeling on their wings. He also spiced up the intro of UC/BC. I’ve gotten to know the guy lately a bit, but it still felt surreal to watch and listen to him play our songs and to make suggestions. You see, I was fourteen when I got my first Hanoi Rocks and Michael Monroe albums, and when it comes down to it, I’m still a fan… A great, strange day to remember. He seemed to have fun in the studio, too. I told him I’d like to call our album Use Your Illusion. He said someone already used that one. Too bad.

After all the recordings were done, Venho started mixing the songs. Again, we had to take a month off. Not that we wanted to, but the studio was booked for the rest of the summer. Every once in a while we got an e-mail from the studio with a large attachment to comment on: “Backing vocals louder”, “Get rid of that terrible guitar solo”, “Can’t hear the snare drum”, “Brilliant!” and so on, until all the attachments were labelled as “The Final Mix”. I’m very proud of what we’ve done so far.

Back – Four More

On August the 10th we went back in the studio to record four more songs we had written and/or rehearsed during the breaks in the spring and the summer. The new stuff’s pretty hot. We have a groovy rocker called Backseat of Your Soul and a posiesque power pop song Another Reason Why, which the guys had tried to play years ago but didn’t really work until now. Then we’ve got a song called Take Back the Time, which at first reminded us of The Cure and Joy Division and was even called “Cure” for a day or so. My personal fave is a new one called Life Ain’t That Bad, Girl – a heartfelt mix of rock, power pop and country.

It’s Saturday, august the 10th, Jarkko had arrived early to do the soundcheck. He starts to beat the skins around 1 PM. 5-6 hours later the drums are done. At some point his wrist starts to hurt a lot and we’re worried whether he’s able to play all the songs. He bites his lip and finishes his duties as we knew he would. Next day, Sunday, as Pasi is not able to come, we continue with rhythm guitars. It’s Jyrki’s turn to play first, but since he can’t make it early enough, I’ll start. I play Backseat of Your Soul and Another Reason Why. Venho has some good ideas for the latter. He makes the rhythm guitar tracks more simple and powerful.

Monday night Venho calls me and says that I need to bring a fresh set of strings for my Gibson. He and Jyrki are working on the rhythm guitar tracks and couldn’t get the guitar in tune anymore. Jyrki has already given up the Gibson and grabbed Venho’s Telecaster instead, which (playing a Fender instead of a Gibson) in principle is against all his principles. I visit the studio next day to change the strings. Pasi is there playing the bass parts. He gets all four songs done that night, and despite all the tuning problems and false labelled instruments, Jyrki had managed to finish his guitar parts the night before. Everything’s going really smoothly.

It’s Wednesday and I’m supposed to play the solos and the rest of my rhythm tracks & tricks. Jyrki mentions he’s still writing the lyrics. I’d love to bitch about it but I really can’t because I don’t have anything ready myself. All I’ve got is some vague ideas for the solos, but unfortunately they’re still in the head instead of the fingers. I know that I want to start the Backseat of Your Soul solo with some rough garage blues thing and finish it with a less bluesy pattern and use the Wah-Wah all the way through. I also know that the Life Ain’t That Bad Girl solo should sound soothing and that I want to use the often stolen melody of Duran Duran’s Ordinary World in it.

Luckily, our bald studio dude is a genius with an endless amount of good ideas. It won’t take us long to arrange the leads and record them. Take Back the Time and Another Reason Why have no solos, which is always nice. I have an intro lick for the former that I came up with in the rehearsals a couple days before. While playing it I find out that Jyrki, Pasi and Venho had re-arranged the rhythm guitar and bass tracks to make the song more dynamic and less like Dinosaur Jr. Sounds good to me. Then we make an intro lick and other nuance thingys for Another Reason Why. And then it becomes obvious that changing the strings hadn’t helped. My Gibson is permanently out of tune and should be set on fire and thrown out the window. That’s what I do and then on I use the Telecaster. Jarkko calls me that night and asks if we got the guitar tracks ready. I’m happy to say we did.

On Thursday I play the acoustic guitar on Another Reason Why and Life Ain’t That Bad, Girl. The original idea was to borrow Huuki’s Martin, but Venho’s Marlin works as well. I’m not used to play the acoustic and it takes me a few takes to find the right touch. Finally Master Venho is satisfied and it’s about the time, because Jyrki strolls in with a wad of new lyric sheets. He refuses to show them to me. He sings Life Ain’t That Bad Girl and Backseat of Your Soul that night and continues with Take Back the Time and Another Reason Why the next day.

Today I got the first mixes by e-mail. Next: backing vocals and mixing. Phew!

Vielä kerran, Stone: muistoja ja mediaosumia

Stonen debyyttialbumin julkaisusta tuli 30.3.2018 kuluneeksi 30 vuotta.

Pari päivää aiemmin juhlistimme tuota merkkipäivää, Stone-kirjani ilmestymistä sekä Svart Recordsin Stone-uudelleenjulkaisuja Helsingin Bar Loosessa järjestetyssä pippalossa. Paikalla oli koko Stonen ensimmäinen levyttänyt kokoonpano ja sankoin joukoin faneja.

Ilta oli monin tavoin hieno ja tunteikas. Minulle se oli myös mukavan projektin vähän haikea päättäjäisjuhla. Kun nyt pistän sitä lopullisesti pakettiin keräämällä tänne netissä julkaistuja arvosteluja ja juttuja, huomaan ilokseni, että kirjasta on ollut iloa muillekin.

Varoitus: tiedossa on häpeämätöntä oman hännän nostelua.


Kuva: Like Army

Lisätty 18.2.2019: Tämä Väntäsen bändibiografia on yksi parhaimmista lukemistani (…) Tukanheittomuistelma selkenee sankarilliseksi selonannoksi Suomen suurimman ja kovimman kolinaorkesterin merkityksestä maamme musiikkialalle, kirjoittaa Gospel of Cromin Janne Posti.

Ari Väntäsen nimestä bändikirjan selässä on muodostunut tae laadusta, eikä tämä teos tee siihen poikkeusta. Yhden Suomen merkityksellisimmän metallibändin tarina on Väntäsen kirjaamana hyvissä käsissä ja kirjoittajan oivaltavat sekä asiantuntevat havainnot tekevät kirjasta keskivertoa mehevämpää luettavaa. Suositeltava hankinta Stone-fanien lisäksi kaikille yleisemmin suomalaisen raskaamman musiikin historiasta kiinnostuneille”, sanoo Imperiumin Taavi Lindfors.

Ylen Vesa Marttinen teki ansiokkaan jutun ja radiohaastattelun Stonen basisti-laulajasta Janne Joutsenniemestä: Thrashmetallin klassikkobändi Stone syntyi ja kasvoi Keravalla – ”Ensimmäiset keikat oli mun ja broidin makuuhuoneessa”

Kirjaan puristettu valtava tietomäärä käsitellään jäsennellyllä tavalla ja Väntänen hallitsee soljuvan kirjoittamisen taidon. Tämän lisäksi miehellä on silmää asiaan kuuluvalle dramaattisuudelle”, kirjoittaa Kaaoszinen Jesse Kärkkäinen.

Väntänen ottaa raskaan sarjan tarinasta kaiken irti, sillä Stonen vaiheiden lisäksi hän malttaa kartoittaa myös suomimetallin synnyn”, sanoo Helsingin Sanomien Jarkko Jokelainen.

Jälkeen jäi ainakin kaksi klassikoksi luokiteltavaa albumia – sekä tietysti mitä upein tarina”, summaa Desibeli.netin Mika Roth.

Arilla on hieno kyky kontekstualisoida tapahtumia niillekin, jotka eivät välttämättä hevistä saati jostakin speed metallista niin piittaa. Siten Stonen elämäkerta on mainio opus luettavaksi myös niillekin, joille metallimusiikki ei kolise yhtä paljon kuin omalle sukupolvelleni”, kirjoittaa blogissaan rocktoimittaja Nalle Österman, joka teki rokkaavia juttuja Stonesta jo silloin 30 vuotta sitten.


Timo Isoaho, Janne Joutsenniemi, Roope Latvala, Jiri Jalkanen ja minä, 28.3.2017 Bar Loose, Helsinki. Kuva: Marko Syrjälä.

 

Teos on ennen kaikkea kertomus nuoruudeninnosta, tekemisenhalusta, uskosta itseensä ja tietysti Stone-miesten kasvutarina teinistä aikuisuuteen musiikin mukana”, kirjoittaa Nousun Petri Klemetti.

Harvassa rockbiografiassa yhtyeen jäsenten varhainen musiikillinen kehityskaari on kartoitettu yhtä perusteellisesti ja innostavasti kuin Stonen tapauksessa”, kehuu Uljas-julkaisun Pertti Pulkkanen. ”Väntäsen Stone-biografia on toimitettu niin pätevästi, että teoksesta muodostuu mitä mainioin lukukokemus myös keskikastin Stone-diggarille.”

Ansioitunut kirjailija Mika Hautala blogasi aiheesta Pohjalaisessa; ”Poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu selvitys tästä lyhyestä menestystarinasta.”

Etelä-Saimaa-lehden Niko Kaartinen on sitä mieltä, että ”Stonen tarina kerrotaan kaverillisen lämminhenkisesti”, ja ”Teksti soljuu jouhevasti ja hauskana. (…) Kirja tarjoaakin kurkistuksen aikaan, jolloin pitkätukkia ei katsottu aina hyvällä, eikä suuri suomalainen yleisö vielä lämmennyt metallille.

Jos nyt pääsi käymään niin, että Stone-teos alkoi tuntua hankkimisen arvoiselta, niin täältähän niitä saa, muun muassa:
CDON.com
Booky.fi
Levykauppa Äx
Backstage Rock Shop
Kunnaskerho
Suomalainen kirjakauppa
Adlibris
Suuri suomalainen kirjakerho
Turun kansallinen kirjakauppa
Stone on saatavilla myös e-kirjana!

Tranny – Punkrockin kaupallisimman anarkistin tunnustuksia 

Lisäsin suomennokset-sivulle uuden kääntämäni kirjan, Laura Jane Gracen ja Dan Ozzin teoksen Tranny – Punkrockin kaupallisimman anarkistin tunnustuksia (Like 3/2018).

Kirjan tarina vie lukijan Against Me! -bändin kanssa punkin undergroundista rockin valtavirtaan, mutta rankimmat käänteet koetaan laulaja-kitaristi Tom Gabelin matkalla Laura Jane Graceksi. Kaikilla ei ole ollut onni syntyä valmiiseen maailmaan valmiissa kehossa. Tranny on erittäin mielenkiintoinen ja avartava lukukokemus, jossa transgender dysphoria blues soi vahvana ja vakuuttaen.

Suosittelen.

Liner notes for Monroe classics!

Excuse me for being busy and lazy – these gems have been out there for a while already. But I suppose a little late update is in order, as at least of some of the new versions are still available.

Svart Records released two Michael Monroe albums on vinyl, his solo debut Nights Are So Long (1987) and Peace of Mind (1996). Knowing me as the Hanoi-and-related enthusiast that I am, they asked me to write the liner notes. I duly did the honors, of course. These albums are very important for me personally, especially Peace of Mind, now available on vinyl for the first time.

Order here: Michael Monroe albums on Svart Records’ web site

There are more to these releases than my scribblings. A job well done with the cover art and mastering. Bonus tracks and new photos on both of ’em. I sincerely recommend that you’d check these records out in any format. It’s only rock’n’roll (except for the ”Peace of Mind” title track, that’s an actual piéce de résistance!), but if that’s your thing, you’ll love these.