Avainsana-arkisto: Hanoi Rocks

Hanoi Rocks -äänikirja

Ensimmäinen kirjani Hanoi Rocks – All Those Wasted Years on ilmestynyt äänikirjana. Markus Niemen lukeman teoksen löydät muun muassa täältä.

Arvioarkisto avautuu, osa 3

Lisää arkistoituja arvioita! Mainittakoon, että en tuntenut Hundred Million Martiansin tai Ben’s Diapersin jäseniä kovin hyvin, kun näitä kirjoitin. Myöhempinä vuosina sitäkin paremmin, suorastaan jääviyteen saakka. Nämä tekstit julkaistiin alun perin Suessa 3/2000.

JO HOPE
Head
(Terrier)
6/10
Jo Hope tuntuu olevan multilahjakas ihminen. Hän on hyvä laulaja, soittaja ja biisintekijä, joka on aivan varmasti ansainnut tilaisuutensa työskennellä ison yhtiön leivissä. Esimerkiksi ovela Portishead-synkistely Easy to Please, tarttuva Imagination ja It Doesn’t Matter ovat perin juurin hyviä kappaleita, ja löytyypä levyltä muitakin tyylikkäitä ideoita ja hienoja hetkiä.
Liekö vika sitten tunnilleen tähän hetkeen päivitetyssä soundimaailmassa vai missä, mutta Head onnistuu olemaan kaikessa vivahteikkuuden tavoittelussaankin aika tylsä albumi. Kaikki mahdolliset värit on kaadettu samaan astiaan, ja siitähän ei tunnetusti mitään sielua koskettavaa synny. Maanläheisempi ja elävämpi tuotanto olisi kai tehnyt terää, sillä nyt Head ei nostata tunteita oikein suuntaan eikä toiseen. Kuuntelukokemus on vähän kuin katselisi toimintaelokuvaa Valium huulessa.
Head on virheetön, suorastaan täydellisesti soitettu, laulettu ja tuotettu levy. Kenties juuri siksi se vaikuttaa omituisen epäaidolta. Ihan kuin se ei hengittäisi.
Ari Väntãnen

11th STREET TALES
A Tribute to Hanoi Rocks
(Feed Back Boogie/Guru)
8/10
Nämä biisit ovat olleet niin merkittāvā osa minun elämääni jo niin pitkään, että taitaa olla turha yrittääkään suhtautua 11th Street Talesiin kriittisesti. Ja miksipā pitäisikäān? Toisin kuin eräät tuntuvat kuvittelevan, tribuuttilevyjen tarkoituksena ei suinkaan ole kepittää alkuperäistä esittäjää sen omilla aseilla. Tämäkin albumi on vilpitön hatunnosto helvetin hyvälle rock’n’roll -bändille, ja se riittää.
Andyn hampaiden ollessa terävimmillään mies sävelsi niin suurenmoisia rokkipoppiksia, että niiden täydelliseen pilaamiseen tarvittaisiin kunnioitettava määrä henkistä vasenkätisyyttä. Highschool Hellcats pääsee kyllä aika lähelle Sleepy Sleepers Sings Matti & Teppo -tyyppisellä luennallaan I Want You’sta, joka ihan tarkkaan ottaen ei edes ole Hanoi Rocks -originaali. Bela Kissin Shakes muistuttaa hauskasti 60-Huvun suomalaisten iskelmälaulajen The Beatles -versioinneista, mutta tokkopa moinen on ollut ensinkãän ruotsalaisyhtyeen tarkoituksena. The Jetsetin midiversio Futuramasta puolestaan soundaa koomiselta bittivirralta. Weasel Facen Until I Get You poikkeaa originaalista muun muassa sinä, että viimeistään tämän kuullessaan jatkoille houkutellut tytõt ryntäävät terve paniikki silmissãän kohti ulko-ovea.
Bubble avaa paketin hyvin amerikkalaisella ja sinānsä toimivallakin versiolla Taxi Driver -klassikosta. Asiallisia tapauksia ovat myös Hardcore Superstar, Neil Leyton ja American Heartbreak. Hundred Milion Martians klaaraa I Can’t Get Itin mainiosti, joskin aavistuksen verran lian kíireisesti. Joka tapauksessa biisin äkäinen turhautuneisuus on kuin tehty sen niiden laulajan ääntä ajatellen.
Jeff Dahl roiskaisee punkin spiidiversion Cafe Avenuesta, joka onnistuu suttuisuudestaan huolimatta olemaan vakuuttava. The Jackals soittaa Back to Mystery Cityn todella hyvin ja rockisti mutta likaakin alkuperäiselle uskollisesti. Ja koska Malibu Beach Nightmarea tapailevan Maryslimin pojat ovat kai tippa silmāssä yrittäneet kuunnella että mitã se oikein laulaa, paljastettakoon heille SEN rivin kuuluvan ”black Brixton pearl”.
Mutta mitäpäs tässä tämān enempãā. Toiset onnistuvat paremmin, toiset huonommin, sehãn on vain elämää se. Pointtihan on kuitenkin siinä, että 11th Street Talesin asenne on kohdallaan. Punx never die!
Ari Väntānen

BEN’S DIAPERS
Celebrate the Cliche
(Popatak)
8/10
On olemassa kaksi tapaa kohdata klisee, oikea ja väärä. Tämän levyn tapauksessa sitä väärää tapaa ei tarvitsekaan tämän enempää ruotia. Hommat ovat nimittäin hyvin ja raiteillaan silloin, kun joku kykenee ammentamaan popin perinteestä sen kestävän ja kauniin, ajattoman ja rajattoman olennaisen.
On syytä juhlaan, ystävät: Daipparit, kuten mină heitä leikkisästi kutsun, ovat laatineet esikoisekseen hienon pitkäsoiton. Yhdysvalloissa asti purkitettu Celebrate the Cliche soundaa hyvältä power popilta, sellaiselta jossa on kyynelenkuulas yläpää ja murea perusta, isoja kitaroita ja riittävästi vaihtelevaa ilmavuutta.
Ben’s Diapersilla on periaatteessa kahden- laisia kappaleita. Yhtäältä yhtyeen repertuaarista löytyy takinliepeeseen takiaisen tavoin tarttuvia korvanamuja (Gift, Pooch, The Loved and the Lost), toisaalta taas hillitympiä ja henkilökohtaisempia poppiksia Reality Check, How Cute Is This?), joiden omaksuminen ottaa enemmän aikaa. Vanha tuttu Warriorette valloittaa sydämet entistäkin tehokkaammin, samoin kuuteen ja puoleen minuuttiin yltävä countrypop-eepos Steadybear, joka paljastaa yhtyeen tarkimmin varjellun salaisuuden: Kylläpä kyllä, Ben’s Diaperskin rakastaa haara-asentoa ja repiviä rock and roll -kitarasooloja!
Yksittäiskappaleittain tarkasteltuna heikoimpaan valoon jäävät levyn päättävä Who Do I Love? ja Prehistoric, jotka eivät ole enempää kuin kelvollisia välipaloja herkkuhetkien lomassa. Kokonaisuutena Celebrate the Cliche on kuitenkin oikein makea puriste.

Ari Väntänen

Arvioarkisto avautuu, osa 1

Tyypiksi, joka ei ole koskaan pitänyt itseään kriitikkona, olen kirjoittanut järjettömän määrän levyarvosteluja. Nyt päätin sukeltaa lehtiarkistoihini ja alkaa julkaista niitä netissä vähän kerrallaan. Tässä ensimmäiset arvostelut yli kahden vuosikymmenen takaa, Suen numerosta 6/2000.

Hanoi Rocks

Decadent Dangerous Delicious

(Castle)

8/10

Levyn liner notesit osoittavat, että minulla ja Backyard Babiesin Dregenillä on jotakin yhteistä. Minäkin ripustin kymmenvuotiaana seinälle Hanoi Rocks -julisteen ja sanoin yhdelle Heikille, että tuo vaalea on tyttö. Kun Heikki huomautti, että naiset eivät voi pitää paitojaan noin auki, minä käsitin kaiken ja se oli menoa se. Ja diggaan vieläkin ihan helvetisti.

Näiden kokoelmien kanssa kaikki on silti niin kaksipiippuista. Jos DDD:n arvostelisi sen mukaan, mitä se sisältää, niin onhan se varma, että vähintään ysi tai kymppi napsahtaisi. Mutta kun ajatellaan puutepuolta, pitää pisteytys rajoittaa vähän alemmas. Tuplakokoelman suurin puute on helpoimmin selitettävissä. Hanoin viimeinen, suurelle CBS.yhtiölle purkitettu Two Steps from the Move ei kuulu Castlen katalookiin, eikä DDD:lle olekaan saatu haalittua kuin itse albumille sisältymätön maaninen nimibiisi. Missä ovat Cutting Corners ja kumppanit, missä kattavuus? Voih!

Voihkimisesta puheen ollen, jos viisitoista vuotta sitten kuolleen ihmisen muistoa välttämättä halutaan kunnioittaa muussakin kuin “too fast to live, too young to die” -myytin lämmitysmielessä, niin kai sitä nyt edes syntymävuoden voisi laittaa oikein. Eikä biisilistaakaan olisi tarvinnut kirjoitusvirheisenä painoon saatella.

Loput DDD:stä onkin sitten täyttä timanttia. Hanoi Rocks oli bändi, joka kykeni venymään joka ilmansuuntaan ja kuulostamaan silti erehtymättömästi vain ja ainoastaan loistavalta rockbändiltä. Moneltako muulta taittuu yhtä aikaa Tooting Bec Wreckin friikkailu, Don’t Follow Me’n pop, Problem Childin Stooges-kaahaus, calypso, reggae ja Self Destruction Blues? Sitähän minäkin. Puutteineenkin paketti on aika mainio; on pari ennen julkaisematonta versiointia, lehtileikkeitä, historiikki, arvosteluja, kommentteja, pätkiä uusista haastatteluista sekä hulppeat 31 loistavaa biisiä. Kyllä tätä kelpaa kuunnella huhuttua Hanoi Rocks -boxia odotellessa.

Ari Väntänen

The 69 Eyes

Blessed Be

(Gaga Goodies)

7/10

The 69 Eyes on tehnyt uransa toistaiseksi parhaan levyn. Ensinnäkin Blessed Be on ensimmäinen äänite, jolla Jyrki 69:n laulun voi valehtelematta sanoa kuulostavan hyvältä. Mies on löytänyt oman soundisa jostakin murheellisena ärrää sorauttelevan vampyyrin, Peter Steelen ja loppuaikojen Jim Morrisonin yhtymäkohdasta. Ja juuri sellaista soundiahan goth’n’roll-kitaramelankolian kyytipojaksi tarvitaankin.

Johnny Lee Michaelsin tuottama Blessed Be soi uhkaavan pehmeänä eivätkä edes siellä täällä hyödynnetyt konesoundit kuulosta millään muotoa päälle liimatuilta. Sinkkulohkaisuina tutuiksi tulleet Brandon Lee ja Gothic Girl jäävät aloitusbiisi Framed in Bloodin ohella levyn ehdottomiksi huippuhetkiksi. Suurin osa levystä jää kuitenkin hyvän keskitason tietämille, sen tulee ohittaneeksi hyväksyvällä nyökkäyksellä ja välillä olankohautuksellakin.

The 69 Eyesistä on helppo pitää, mutta sen maailmaan ei astuta avoimien ovien kautta. Rakastaakseen heitä täytyisi sisäistää kokonainen korpinmustan rockestetiikan osa-alue.

Ari Väntänen

The Weakerthans

Left and Leaving

(Bad Taste)

8/10

Joskus sitä vain tietää olevansa oikeilla jäljillä. Perehdyin tähän itselleni täysin uuteen nimeen puhtaasti mutupohjalta, ja hyvä levyhän sieltä kolmin kerroin taitettavan digipackin lomasta löytyi.

Kanadalainen The Weakerthans on pystyttänyt leirinsä collegerockin, indiepopin ja punkpopin Bermudan kolmioon. Vaarallista seutua, tiedän, mutta eiköhän laulaja-kitaristi John Samsonin singersongwriterismi estä yhtyettä häviämään tuolla mitäänsanomattomuuksien hautausmaana tunnetulla jättömaalla.

Left And Leaving on kitaralevy isolla KITARALLA, ja erityisesti avaushelmi Everything Must Go!, powerpoppis Aside ja hoilaus This Is a Fire Door Never Leave Open viehättävät luonnollisuudellaan. Peräpäästä löytyy muutama ainoastaan teksteiltään kiinnostava kappale, mutta kokonaisuus jää kevyesti divarilaarien ulkopuolelle.

Välillä The Weakerthans on liian älyllinen rokatakseen, mutta silloinkin Samsonin tilannelyriikka viehättää ja herättää tunteita. Jopa siinä määrin, että tietyissä biiseissä miehen turvan tukkiminen tuntuisi hyvinkin oikeutetulta. Vastaus on kuitenkin valmiina: ”Don’t give me that look, I looked harder than most did…” Niin kai sitten. Luulenpa, että Left and Leavingin ja kahvikupin kanssa tulee vietettyä muutamakin kuulas syysaamu.

Ari Väntänen

Hellacopters

High Visibility

(Universal)

9/10

Elementit ovat asemissaan kuin avaimet käteen -taloissa. Putkinupit urahtelevat Grande Rockiakin kuivempina, basso polveilee bluesissa, piano takoo sitä yhtä tarpeellista ääntä, ja Nick Royalen laulumelodiat saavat jokaisen biisin kuulostamaan yhtä katuromanttisen lohduttomalta. Hellacopters ei koskaan ole ollut vanhanaikainen yhtye. Se vain yksinkertaisesti syntyi vanhana.

Vaikka High Visibility onkin selkeästi loistava levy, se ei tule miellyttämään kaikkia kopteriharrastajia. Muutokset ovat mikroskooppisia mutta kuitenkin aistittavissa. Hellacoptersin mielialat näyttävät vaihtelevan kuin ihmisellä ikään. Tällä kertaa se on päättänyt olla vähän seesteisemmällä tuulella. Tietyin varauksin sitä voisi kutsua rauhoittumiseksi.

High Visibility on edellistä Grande Rock -albumia vahvempi kokonaisuus. Tarttuvaa Hopeless Case of a Kid in Denialia seuraa joukko yhtyeelle tyypillisiä energiapurkauksia. Hiotummat sovitukset ja taustalauluihin panostaminen vain alleviivaavat biisien tasokkuutta. Mielettömän hyvä Toys And Flavors on syntynyt klassikoksi, ja onpa uusiakin aluevaltauksia tehty. Esimerkiksi No Song Unheard voisi sävellyksenä löytyä vaikka Springsteenin ensimmäiseltä levyltä. No-One’s Gonna Do It for You on niin ikään uudenlaista kopterismia. Yhden tai kaksi biisiä olisi voinut tältäkin Copters-levyltä karsia tarpeettomina, bändi kun on parhaimmillaan noin puolen tunnin annoksina.

Pysyy ja paranee… No jaa. Viinit ja muut aperitiivit kai paranevatkin vanhetessaan, mutta Hellacpters oli jo kalkkiviivoilla helvetin hyvä. Se voi kaikessa rauhassa jättää parantelun sellaista kaipaaville ja keskittyä täysipäiväiseen pysymiseen.

Ari Väntänen

Mana Mana

Complete… Kaikki

(Gaga Goodies)

8/10

Mana Mana -arvosteluhan on aina semmoinen, että kaksinumeroisen arvosanan jälkeen kerrotaan, että Otra Romppanen on nerokas ja tyylitajuinen kitaristi, joka loistavasti väritti jouni Mömmön pelottavaa ja maanista manausta uskomattomalla maalailullaan. Eikä sitä totuutta polteta nytkään. Kokoelman uudelleenjulkaisu on ajankohtaistunut uuden Murheen laakso –albumin julkaisun myötä, ja innokkaastihan tähän klassikkoon tarttuukin. Ei tosin välttämättä mielellään, siinä määrin ruma ja ahdistava valtatie kuulijan eteen aukeaa mollisointujen haihtuessa seisovaan ilmaan.

Kokoelma sisältää aikajärjestyksessä kaikki tunnetut Mana Mana -levytykset alkaen vuoden 1988 Maria Magdalena -singlestä ja päätyen kokoelman runkona toimivan Totuus palaa -albumin (1989) neljän biisin englanninkielisiin versioihin.

Englanniksi laulettuja versioita kuunnellessa tulee paha olo vääristä syistä. Ne selventävät tietämättömällekin, että vuonna 1991 oman käden kautta elämänsä päättänyt Mömmö ei enää äänitysvaiheessa ollut työskentelykunnossa. Singlenä julkaistut Raptori ja Suikki livahtavat myös riman alta. Toinen siksi, että moista tylsää ahdasmielisyyttä ei olisi odottanut Mana Manalta kuulevansa, ja molemmat siksi, että ei sitä kaikkea kannata julkaista mitä huvikseen soitellaan.

Loppulevy onkin pirun hyvä. Raamatullista symboliikka tihkuva Totuus palaa -levy ei ole liikkeellä katharsis-tarkoituksessa vaan raapii kaunistelun alta esiin yhden näkökulman totuuteen niin, että kirskuna kuuluu. Kuolla elävänä, Totuus palaa ja Kristinusko kertovat biisien niminä Mana Manasta paljon enemmän kuin tuhat levyarvostelua. Mikä on sun taivas -biisin jälkeen ei heilahda lantio, ei kajahda naminami. Ei todellakaan. Voi olla vaarallista katsoa silmiin. Voi olla vaarallista olla katsomatta.

Valerian

Narcosis

(Uplift)

7/10

Valerianin debyytti on pakattu sisältönsä sävyisiin, kerrassaan upeisiin kansiin. Ensimmäinen biisi Belonging sai kriitikkonne leuan loksahtamaan kuuluvasti: harvemmin ei mistään nousee näinkin kypsän kuuloisia yhtyeitä. Valerian soittaa duurisävyjä karttelevaa, ilmavaa kitararockia Mad Seasonin ja Led Zeppelinin hengessä. Lehdistötiedotteen hämäävälle Guns N’ Roses -vertaukselle ei löydy perusteita kuin korkeintaan kitaroinnin ajoittaisista slashmäisyyksistä, Valerian kun kallistuu huomattavasti enemmän popahtavan grungen kuin hard rockin suuntaan.

Narcosis on tunnelmallinen ja linjakas kokonaisuus, mutta sen viehätys jää hieman puolitiehen kiinnostavien sävellysten puuttuessa. Ässäbiisejä huomaa kaipaavansa erityisesti akustisen biisien riisuessa yhtyeen paljaaksi; soundi on hieno, tulkinta kohdallaan ja muoto mallissaan, mutta sisältö ei maistu juuri miltään. Kokonaisarvosana jää kuitenkin reippaasti plussan puolelle. Narcosis on valmis ja vahva näyttö lupaavalta yhtyeeltä.

Ari Väntänen

Bombshell Rocks

Cityrats & Alleycats

(Burning Heart)

9/10

C-vitamiinia alkavaan talveen. Cityrats & Alleycats näyttää päällisin puolin sellaisen sofistikoituneemman katurockryhmän tekosilta, mutta aloitusraita 21st Century Riot oikaisee väärinkäsitykset nopsasti. Melodista punk rockia á la Rancid ja pari muuta. Kooruksia saa karjua kitarisat pitkällä biisistä biisiin, ja Bombshell Rocks rokkaa niin kuin vain ruotsalainen punkkari rokata voi.

Unstoppable, Embraced, Faith & DedicationCityrats & Alleycats on niin vahva levy, että yksittäisiä huippuhetkiä listaa väkisinkin kymmenkunta kappaletta. Omaperäisyys ei ole lähelläkään homman nimeä, mutta puhdassydäminen asenne on. Jos Bombshell Rocks saapuu kaupunkiin, minä olen eturivissä suupielet korvissa ja ääni käheytyneenä. Sen näköisenä kuin tietäisin, mikä maaimassa on oikein ja mikä väärin.

Ari Väntänen

Razzle-pressiä

Razzle – Hanoi Rocks -legendan tarina -kirjasta on viime aikoina ilmestynyt uusia arvioita ja artikkeleita.

Rumban Vilja Vainio vertaa arviossaan kirjaa särkyneeseen peiliin.

Imperiumin Jaakko Silvastin mielestä kirja on mainio lisä Hanoi Rocks -historiateoksiin.

”Kuin iso joukko Razzlen tunteneita olisi kokoontunut yhteen muistelemaan”, luonnehtii Kimmo Rantanen Turun Sanomien maksumuurin takana.

Laura Krohnin Razzlesta ja kirjasta kertova artikkeli ilmestyi lukuisissa Lännen median lehdissä. Tässä linkki Turun Sanomien julkaisuun.

Mesta.netin Jouni Hirnin mukaan opus oli koskettava ja hauska.

Kulttuuritoimituksen Tero Alangon mielestä oli hyvä valinta keskittyä kirjassa Razzlen elämään ja persoonaan.

Musaston Petri Kipinä jututti minua kirjan tekemisestä.

Razzle-kirja on ilmestynyt!

Uusi kirjani Razzle – Hanoi Rocks -legendan tarina ilmestyi tänään.  Elämäkerta on saatavana perinteisenä kirjana, äänikirjana ja e-kirjana.

Netistä löytyy teoksesta kirjoitettuja juttuja ja arvosteluja, joita hakukone Google varmasti pyydettäessä tarjoilee. Razzle-kirjaa löytyy myös laajalti Suomen erinomaisesta kirjastoverkostosta.

Jos kiinnostus eskaloituu hankintapäätökseksi, suunta on joko lähin kivijalkakirjakauppa tai tämä linkkisetti:

Levykauppa Äx

Backstage Rock Shop

Adlibris

Bookbeat

Elisa Kirja

Storytel

Nextory

Prisma

Razzle-kirja nyt tilattavissa! Razzle book and bundles up for pre-orders!

Syyskuussa julkaistava Razzle – Hanoi Rocks -legendan tarina -kirjani on nyt ennakkotilattavissa Levykauppa Äxästä. Kustantajani Like ja äxäläiset teettivät kirjan tiimoilta myös Äx-klusiivisia t-paitoja ja kangaskasseja. Siirry Levykauppa Äxän sivuille tästä!

Out in September, my Razzle book is now up for pre-orders at Levykauppa Äx / Record Shop X. Also available: X-clusive T-shirt and tote bag bundles! Note: the book is IN FINNISH.
Go to Record Shop X here! 

Razzle-kirjan kansi paljastui!

Razzle – Hanoi Rocks -legendan tarina -kirjan kansi on julkaistu! Valokuvan otti vuonna 1984 Justin Thomas, kannen suunnitteli Tuomo Parikka, ja lopputulos on hieno.

Teos ilmestyy Liken kautta syyskuussa sekä painettuna että e-kirjana. Razzle-kirja Liken sivuilla.

You Wanna Know What It’s Like?

”We’re living in strange times”, I’ve heard people say time and time again lately – and now I finally know what they mean by it:

Desert Inn Records, the Italian label that around 20 years ago decided to make a tribute album for the Boys and the Hollywood Brats, have finally released it!

The record is called You Wanna Know What It’s Like and it is now out in a format that was barely thought about when the project started: It’s available for streaming.

What this has to do with me? Not much, except that the band that I later joined, Hundred Million Martians, made a version of ”Soda Pressing” and now it’s out at last. I’m not on it personally, but I almost feel like I am.

If I may suggest: instead of listening to it for free buy the digital album. Why? Because the money goes to the Italian Red Cross  to help them to help people to get through these strange times with epidemics, sudden age-old tribute records coming out and pandemics and death and stuff.

If you wanna know what it’s like, here you go:
You wanna know what it’s like?
A Tribute to the Hollywood Brats & The Boys

Vuoteni päähenkilöt: Razzle Dingley & Minna Kauppi

Liken kesän ja syksyn 2020 katalogi paljastaa, että julkaisen tänä vuonna kaksi kirjaa. Aiemmin uutisoidun, tässä kuussa ilmestyvän Minna Kauppi – Suunta/vaiston lisäksi syksyllä ilmestyy kirja nimeltä Razzle – Hanoi Rocks -legendan tarina.

***

Razzle kertoo vuonna 1984 traagisesti kuolleen Hanoi-rumpalin elämästä. Juuri elämä oli kirjan tekemisen lähtökohtana: kaikki muistavat, kuinka Razzle kuoli, mutta hänen vaiheistaan harva tietää yhtään mitään. Halusin kirjoittaa Razzlen tarinan, koska hän on vaarassa jäädä rockin historianhistoriankirjoituksessa pelkäksi sivulliseksi uhriksi, alaviitteeksi toisen bändin tarinassa. Razzle oli niin täynnä iloa ja elämää, että sellainen tuntuu väärältä. Päästän kirjassa ääneen ne, jotka tunsivat Razzlen.

Maailman parasta rock’n’roll-bändiä sivuavien kirjojeni sarjaa jatkava Razzle – Hanoi Rocks -legendan tarina ilmestyy syyskuussa paperilla ja e-kirjana. Lue lisää täältä.

 

***

Minna Kauppi – Suunta/vaisto -kirjan ilmestymiseen on aikaa enää pari viikkoa. Se oli projekti, joka opetti minulle enemmän kuin yksikään aiempi kirjani: Liikuin sitä tehdessäni itselleni täysin vieraalla alueella, huippu-urheilun maailmoissa. Suunta/vaisto ei silti ole pelkkä suunnistuskirja. Pahojen rastien kohtaaminen ja oikean reitin etsiminen on leimannut Minna Kaupin elämää paljon urheilua laajemminkin.

 

Olen hyvin iloinen ja erittäin ylpeä kirjasta, jonka teimme Minnan kanssa. Suunta/vaisto julkaistaan paperilla, e-kirjana ja äänikirjana. Teoksen voi tilata ennakkoon täältä.

 

 

Martians caught on video – see the photos!

Hundred Million Martians, that is. It’s the band I was in some years ago.

I found a bunch of old band shots on my computer, went all nostalgic and decided to teach myself to make videos.

Here’s Stompalong Cassidy (Yeah Yeah Yeah), one of my favourite songs in the HMM repertoire. It’s from the band’s third album Solid Rock Planet (Plastic Passion 2004). Photos: Nina Lampela.

 

And this one’s from out final album Marseille (Plastic Passion 2008). It’s a great tune and one of the first songs we rehearsed for the studio sessions. Photos: Satu Mäkelä, Ari-Pekka Lehtisalo, Nina Lampela.

Read more about the band. Visit my music page.