Tyypiksi, joka ei ole koskaan pitänyt itseään kriitikkona, olen kirjoittanut järjettömän määrän levyarvosteluja. Nyt päätin sukeltaa lehtiarkistoihini ja alkaa julkaista niitä netissä vähän kerrallaan. Tässä ensimmäiset arvostelut yli kahden vuosikymmenen takaa, Suen numerosta 6/2000.

Hanoi Rocks

Decadent Dangerous Delicious

(Castle)

8/10

Levyn liner notesit osoittavat, että minulla ja Backyard Babiesin Dregenillä on jotakin yhteistä. Minäkin ripustin kymmenvuotiaana seinälle Hanoi Rocks -julisteen ja sanoin yhdelle Heikille, että tuo vaalea on tyttö. Kun Heikki huomautti, että naiset eivät voi pitää paitojaan noin auki, minä käsitin kaiken ja se oli menoa se. Ja diggaan vieläkin ihan helvetisti.

Näiden kokoelmien kanssa kaikki on silti niin kaksipiippuista. Jos DDD:n arvostelisi sen mukaan, mitä se sisältää, niin onhan se varma, että vähintään ysi tai kymppi napsahtaisi. Mutta kun ajatellaan puutepuolta, pitää pisteytys rajoittaa vähän alemmas. Tuplakokoelman suurin puute on helpoimmin selitettävissä. Hanoin viimeinen, suurelle CBS.yhtiölle purkitettu Two Steps from the Move ei kuulu Castlen katalookiin, eikä DDD:lle olekaan saatu haalittua kuin itse albumille sisältymätön maaninen nimibiisi. Missä ovat Cutting Corners ja kumppanit, missä kattavuus? Voih!

Voihkimisesta puheen ollen, jos viisitoista vuotta sitten kuolleen ihmisen muistoa välttämättä halutaan kunnioittaa muussakin kuin “too fast to live, too young to die” -myytin lämmitysmielessä, niin kai sitä nyt edes syntymävuoden voisi laittaa oikein. Eikä biisilistaakaan olisi tarvinnut kirjoitusvirheisenä painoon saatella.

Loput DDD:stä onkin sitten täyttä timanttia. Hanoi Rocks oli bändi, joka kykeni venymään joka ilmansuuntaan ja kuulostamaan silti erehtymättömästi vain ja ainoastaan loistavalta rockbändiltä. Moneltako muulta taittuu yhtä aikaa Tooting Bec Wreckin friikkailu, Don’t Follow Me’n pop, Problem Childin Stooges-kaahaus, calypso, reggae ja Self Destruction Blues? Sitähän minäkin. Puutteineenkin paketti on aika mainio; on pari ennen julkaisematonta versiointia, lehtileikkeitä, historiikki, arvosteluja, kommentteja, pätkiä uusista haastatteluista sekä hulppeat 31 loistavaa biisiä. Kyllä tätä kelpaa kuunnella huhuttua Hanoi Rocks -boxia odotellessa.

Ari Väntänen

The 69 Eyes

Blessed Be

(Gaga Goodies)

7/10

The 69 Eyes on tehnyt uransa toistaiseksi parhaan levyn. Ensinnäkin Blessed Be on ensimmäinen äänite, jolla Jyrki 69:n laulun voi valehtelematta sanoa kuulostavan hyvältä. Mies on löytänyt oman soundisa jostakin murheellisena ärrää sorauttelevan vampyyrin, Peter Steelen ja loppuaikojen Jim Morrisonin yhtymäkohdasta. Ja juuri sellaista soundiahan goth’n’roll-kitaramelankolian kyytipojaksi tarvitaankin.

Johnny Lee Michaelsin tuottama Blessed Be soi uhkaavan pehmeänä eivätkä edes siellä täällä hyödynnetyt konesoundit kuulosta millään muotoa päälle liimatuilta. Sinkkulohkaisuina tutuiksi tulleet Brandon Lee ja Gothic Girl jäävät aloitusbiisi Framed in Bloodin ohella levyn ehdottomiksi huippuhetkiksi. Suurin osa levystä jää kuitenkin hyvän keskitason tietämille, sen tulee ohittaneeksi hyväksyvällä nyökkäyksellä ja välillä olankohautuksellakin.

The 69 Eyesistä on helppo pitää, mutta sen maailmaan ei astuta avoimien ovien kautta. Rakastaakseen heitä täytyisi sisäistää kokonainen korpinmustan rockestetiikan osa-alue.

Ari Väntänen

The Weakerthans

Left and Leaving

(Bad Taste)

8/10

Joskus sitä vain tietää olevansa oikeilla jäljillä. Perehdyin tähän itselleni täysin uuteen nimeen puhtaasti mutupohjalta, ja hyvä levyhän sieltä kolmin kerroin taitettavan digipackin lomasta löytyi.

Kanadalainen The Weakerthans on pystyttänyt leirinsä collegerockin, indiepopin ja punkpopin Bermudan kolmioon. Vaarallista seutua, tiedän, mutta eiköhän laulaja-kitaristi John Samsonin singersongwriterismi estä yhtyettä häviämään tuolla mitäänsanomattomuuksien hautausmaana tunnetulla jättömaalla.

Left And Leaving on kitaralevy isolla KITARALLA, ja erityisesti avaushelmi Everything Must Go!, powerpoppis Aside ja hoilaus This Is a Fire Door Never Leave Open viehättävät luonnollisuudellaan. Peräpäästä löytyy muutama ainoastaan teksteiltään kiinnostava kappale, mutta kokonaisuus jää kevyesti divarilaarien ulkopuolelle.

Välillä The Weakerthans on liian älyllinen rokatakseen, mutta silloinkin Samsonin tilannelyriikka viehättää ja herättää tunteita. Jopa siinä määrin, että tietyissä biiseissä miehen turvan tukkiminen tuntuisi hyvinkin oikeutetulta. Vastaus on kuitenkin valmiina: ”Don’t give me that look, I looked harder than most did…” Niin kai sitten. Luulenpa, että Left and Leavingin ja kahvikupin kanssa tulee vietettyä muutamakin kuulas syysaamu.

Ari Väntänen

Hellacopters

High Visibility

(Universal)

9/10

Elementit ovat asemissaan kuin avaimet käteen -taloissa. Putkinupit urahtelevat Grande Rockiakin kuivempina, basso polveilee bluesissa, piano takoo sitä yhtä tarpeellista ääntä, ja Nick Royalen laulumelodiat saavat jokaisen biisin kuulostamaan yhtä katuromanttisen lohduttomalta. Hellacopters ei koskaan ole ollut vanhanaikainen yhtye. Se vain yksinkertaisesti syntyi vanhana.

Vaikka High Visibility onkin selkeästi loistava levy, se ei tule miellyttämään kaikkia kopteriharrastajia. Muutokset ovat mikroskooppisia mutta kuitenkin aistittavissa. Hellacoptersin mielialat näyttävät vaihtelevan kuin ihmisellä ikään. Tällä kertaa se on päättänyt olla vähän seesteisemmällä tuulella. Tietyin varauksin sitä voisi kutsua rauhoittumiseksi.

High Visibility on edellistä Grande Rock -albumia vahvempi kokonaisuus. Tarttuvaa Hopeless Case of a Kid in Denialia seuraa joukko yhtyeelle tyypillisiä energiapurkauksia. Hiotummat sovitukset ja taustalauluihin panostaminen vain alleviivaavat biisien tasokkuutta. Mielettömän hyvä Toys And Flavors on syntynyt klassikoksi, ja onpa uusiakin aluevaltauksia tehty. Esimerkiksi No Song Unheard voisi sävellyksenä löytyä vaikka Springsteenin ensimmäiseltä levyltä. No-One’s Gonna Do It for You on niin ikään uudenlaista kopterismia. Yhden tai kaksi biisiä olisi voinut tältäkin Copters-levyltä karsia tarpeettomina, bändi kun on parhaimmillaan noin puolen tunnin annoksina.

Pysyy ja paranee… No jaa. Viinit ja muut aperitiivit kai paranevatkin vanhetessaan, mutta Hellacpters oli jo kalkkiviivoilla helvetin hyvä. Se voi kaikessa rauhassa jättää parantelun sellaista kaipaaville ja keskittyä täysipäiväiseen pysymiseen.

Ari Väntänen

Mana Mana

Complete… Kaikki

(Gaga Goodies)

8/10

Mana Mana -arvosteluhan on aina semmoinen, että kaksinumeroisen arvosanan jälkeen kerrotaan, että Otra Romppanen on nerokas ja tyylitajuinen kitaristi, joka loistavasti väritti jouni Mömmön pelottavaa ja maanista manausta uskomattomalla maalailullaan. Eikä sitä totuutta polteta nytkään. Kokoelman uudelleenjulkaisu on ajankohtaistunut uuden Murheen laakso –albumin julkaisun myötä, ja innokkaastihan tähän klassikkoon tarttuukin. Ei tosin välttämättä mielellään, siinä määrin ruma ja ahdistava valtatie kuulijan eteen aukeaa mollisointujen haihtuessa seisovaan ilmaan.

Kokoelma sisältää aikajärjestyksessä kaikki tunnetut Mana Mana -levytykset alkaen vuoden 1988 Maria Magdalena -singlestä ja päätyen kokoelman runkona toimivan Totuus palaa -albumin (1989) neljän biisin englanninkielisiin versioihin.

Englanniksi laulettuja versioita kuunnellessa tulee paha olo vääristä syistä. Ne selventävät tietämättömällekin, että vuonna 1991 oman käden kautta elämänsä päättänyt Mömmö ei enää äänitysvaiheessa ollut työskentelykunnossa. Singlenä julkaistut Raptori ja Suikki livahtavat myös riman alta. Toinen siksi, että moista tylsää ahdasmielisyyttä ei olisi odottanut Mana Manalta kuulevansa, ja molemmat siksi, että ei sitä kaikkea kannata julkaista mitä huvikseen soitellaan.

Loppulevy onkin pirun hyvä. Raamatullista symboliikka tihkuva Totuus palaa -levy ei ole liikkeellä katharsis-tarkoituksessa vaan raapii kaunistelun alta esiin yhden näkökulman totuuteen niin, että kirskuna kuuluu. Kuolla elävänä, Totuus palaa ja Kristinusko kertovat biisien niminä Mana Manasta paljon enemmän kuin tuhat levyarvostelua. Mikä on sun taivas -biisin jälkeen ei heilahda lantio, ei kajahda naminami. Ei todellakaan. Voi olla vaarallista katsoa silmiin. Voi olla vaarallista olla katsomatta.

Valerian

Narcosis

(Uplift)

7/10

Valerianin debyytti on pakattu sisältönsä sävyisiin, kerrassaan upeisiin kansiin. Ensimmäinen biisi Belonging sai kriitikkonne leuan loksahtamaan kuuluvasti: harvemmin ei mistään nousee näinkin kypsän kuuloisia yhtyeitä. Valerian soittaa duurisävyjä karttelevaa, ilmavaa kitararockia Mad Seasonin ja Led Zeppelinin hengessä. Lehdistötiedotteen hämäävälle Guns N’ Roses -vertaukselle ei löydy perusteita kuin korkeintaan kitaroinnin ajoittaisista slashmäisyyksistä, Valerian kun kallistuu huomattavasti enemmän popahtavan grungen kuin hard rockin suuntaan.

Narcosis on tunnelmallinen ja linjakas kokonaisuus, mutta sen viehätys jää hieman puolitiehen kiinnostavien sävellysten puuttuessa. Ässäbiisejä huomaa kaipaavansa erityisesti akustisen biisien riisuessa yhtyeen paljaaksi; soundi on hieno, tulkinta kohdallaan ja muoto mallissaan, mutta sisältö ei maistu juuri miltään. Kokonaisarvosana jää kuitenkin reippaasti plussan puolelle. Narcosis on valmis ja vahva näyttö lupaavalta yhtyeeltä.

Ari Väntänen

Bombshell Rocks

Cityrats & Alleycats

(Burning Heart)

9/10

C-vitamiinia alkavaan talveen. Cityrats & Alleycats näyttää päällisin puolin sellaisen sofistikoituneemman katurockryhmän tekosilta, mutta aloitusraita 21st Century Riot oikaisee väärinkäsitykset nopsasti. Melodista punk rockia á la Rancid ja pari muuta. Kooruksia saa karjua kitarisat pitkällä biisistä biisiin, ja Bombshell Rocks rokkaa niin kuin vain ruotsalainen punkkari rokata voi.

Unstoppable, Embraced, Faith & Dedication… Cityrats & Alleycats on niin vahva levy, että yksittäisiä huippuhetkiä listaa väkisinkin kymmenkunta kappaletta. Omaperäisyys ei ole lähelläkään homman nimeä, mutta puhdassydäminen asenne on. Jos Bombshell Rocks saapuu kaupunkiin, minä olen eturivissä suupielet korvissa ja ääni käheytyneenä. Sen näköisenä kuin tietäisin, mikä maaimassa on oikein ja mikä väärin.

Ari Väntänen