Avainsana-arkisto: levyarvostelu

Arvioarkisto avautuu, osa 4

Nämä arvostelut julkaistiin aikoinaan Suessa 5/2000.

EASTPOP

Cd-rom

(Eastpop)

10/10

Aivan mieletön paketti. Kulttuuriteko ja iso, iso projekti. Eastpop on happipullosukellus Pohjois-Karjalan poppareiden hilpeään maailmaan, jolle näyttää kertyneen historiaa jo noin nelisenkymmentä vuotta.

Rompulle kasautunutta dataa on siinä määrin runsaasti, että en edes vitsi vaivautua väittämään osaavani Eastpoppini läpikotaisin. Mutta jo parin tunnin surffailun jälkeen lämmin kädenpuristus on perusteltu. Yli sata bändiesittelyä, yli neljä tuntia musiikkia, valokuvia, videoita, henkilökuvia ja vaikka mitä… Joo joo, takakannestahan minä tätä listaan, mutta se taitaa olla ainoa oikea tapa selventää hankkeen laajuutta.

Koska allekirjoittaneella ei ole sitten minkään asteen yhteyttä Karjalaan tai Joensuuhun, ahaa-elämysten sarjalaukauksilla ei ole rajoja. Monet entuudestaan tutut nimet (Eskimovähemmistö, Terveyskeskus, Liisa Tavi…) älyää yhdistää Itä-Suomeen vasta rompullahaahuilun jälkeen, jo tokihan uusiakin kiinnostavia tuttavuuksia löytyy.

Puhumattakaan sitten kuriositeeteista; vilkaiskaapa vaikka Talouskukkaron livevideota tai kuunnelkaa Otra Romppasen muinaista Outo elämä -yhtyettä.

Pool, James the Beaver jo muut nykypopparit ovat myös edustettuina, sulassa sovussa Nightwishin, Eläkeläisten ja Alangon poikain kanssa. Hienoa on sekin, että pikkubändejä ei ole jätetty kokonaan huomiotta.

Asiaa löytyy myös musiikkialan monista koukeroista aina tekijänoikeuksista festivaalien toimintaan ja bändin markkinointiin. Joku hieltä haiseva pitsanaama varmaan löytäisi Eastpopin teknisestä toteutuksesta ukinan aihetta, mutta minä romppuamatöörinä onneksi en. Värikästä on ja kaikki toimii, ainoastaan materiaalin määrä saa tutustujan tuntemaan itsensä ajoittain labyrinttihiireksi. Mutta useammassa sessiossa Eastpopin salat auennevat lopullisesti.

Tällaisen systeemin pystyttämisessä lienee niin kovasti hommaa, että ei sitä hullukaan tekisi yksinomaan maineen ja mainonnan vuoksi. Tähän tarvitaan tervettä itsetuntoa ja ylpeyttä omasta paikalliskulttuuristaan, suvaitsevaisuutta monenlaisen musiikin suhteen, talkoohenkeä jo rakkautta elävään kulttuuriin.

Sieltähän se sana tuli. Koko homman maku löytyykin loppujen lopuksi sitä, että Eastpop on kasattu rakkaudella.

Ari Väntänen

HARDCORE SUPERSTAR

Bad Sneakers And a Piña Colada

(Music For Nations)

//10

Hardcore Superstar on ilmeisesti laitettu levyntekoon keskellä jonkinlaista siirtymävaihetta. Laskutavasta riippuen johonkin bändin debyytin ja toisen levyn välimaastoon sijoittuva Bad Sneakers And a Piña Colada esittelee yhtyeen glamoröösina sekoituksena poppia, punk rockia ja hard rockia.

Hardcore Superstar on pirullisen tiukka rock’n’roll -remmi, joka kykenee olemaan olemaan myös pirullisen mitäänsanomaton kokoonpano huonomman biisin sattuessa kohdalle. Liberation, Punk Rock Song, Someone Special, Hello / Goodbye ja muutama muu aatelispala ovat kuin eri kynästä albumin heikompiin hetkiin verrattuna.

Bändinä Harcore Superstar on aivan erinomainen. Jocke Bergin vanhakantainen rokkivokalisointi venyy ja paukkuu oivallisesti loppukolmikon aggressiivisen mätön yllä, eikä kvartetin tuhdisti tuotettua paahtoa osaa oikein moittia muusta kuin aavistuksenomaisesta linjattomuudesta.

Toisaalta on aivan yhdentekevää, ryhtyykö Hardcore Superstar tulevaisuudessa panostamaan tuotantonsa pop-, hard rock- vai punk rock -puoleen. Yhtye, joka osaa hommansa, menköön mihin mielii. Sanokaa minun sanoneen, seuraavalla kerralla jyrähtää vielä tiukemmin.

Ari Väntänen

PEER GÜNT

Peer Günt/Backseat/ Good Girls Don’t…

(Euros)

8/10

Kun minä olin pieni poika, elettiin outoja aikoja. Vuoden parasta rockyhtyettä luotaavilla kilpailuilla oli merkityksensä muutenkin kuin levy-yhtiöiden uuden tuotteen lanseeraamistapahtumina, epävarmuutta ei älytty peittää rasittavalla ironialla, ja mustavalkoraidalliset stretch-housut olivat monien mielestä tyylikkäitä.

Peer Günt oli orkesteri, joka paukautti Rockin SM-kisoissa ohi Keban ja Kolmannen naisen, jolla oli raitahousua joka lähtöön ja joka tuskin edes tiesi miten itseironia kirjoitetaan. Peer Günt oli ja on kai edelleenkin lyömätön livekokoonpano. Kuin Motörhead blues-klassikoiden kimpussa.

Omista muistoista löytyy ainoastaan yksi alaikäisenä nähty Peer Günt -keikka ja Sky Channelilla pyörähtänyt Backseat-video sekä valitettavasti jo divariin päätynyt kokoelmavinyyli Years on the Road. Siksipä näihin uudelleenjulkaisuihin tarttuu mielenkiinnolla.

Silkkaa ruisleipäähän ne ovat siinä mielessä, että kuminaa lukuun ottamatta mitään erityisen odottamatonta ei pintaan pulpahda. Viskiä kurlaavaa vokalisointia, raskaita bluesriffejä ja hassuja sanoituksia pahoista tytöistä, villeistä naisista, isoista tisseistä, hyvistä tytöistä jo pahoista pojista. Ekan levyn Fuck the Jazzin dynaamisuus ja Train Trainin tehokkuus tosin yllättävät.

Aikanaan suoraan listojen kärkeen ampaissut kakkosalbumi Backseat sisältää yhden balladinkin, mutta muuten meno on yksi yhteen edeltäjän kanssa. Isoin vaihde lasahtaa päälle kuitenkin vasta Good Girls Don’t -albumin avausraita Midnight Trainin ja Bartenderin myõtä.

Tämän albumikolmikon jälkeenhän Peer Güntilta on julkaistu levyt Fire Wire, Don’t Mess With the Countryboys, Smalltown Maniacs seka liveä ja kokoelmaa.

Useamman levyn ja jopa useamman biisin annoksina Peer Günt tahtoo puuduttaa. Tutut biisit toimivat toki kurkistuksena menneeseen, mutta enimmäkseen näitä levyjä tulee kuunneltua suomalaisen rockin klassikoina eikä niinkään musiikillisena elämyksenä. Jumalattoman toimivaa raskasta rokkiahan ne kuitenkin ovat. Kokonaisuu- tena Good Girls Don’t… (Johon on ympätty bonusbiisejäkin) vaikuttaa ehjimmältä, muuten levyjen erottelu ja arvosanojen jako onkin hankalampaa. Mutta ei niistä yksikään sarjassaan alle kasin putoa.

Ari Väntänen

AKNESTIK

Hitit: Suomirokkia ja suuria tunteita

(Poko)

8/10

Eivätpä olisi voineet osuvampaa nimeä kokoelmalleen keksiä. Nämä biisit olisivat hittejä, vaikka niitä ei olisi kukaan koskaan kuullutkaan. Vaikka levyltä ei kovin monia oikeita myyntimenestyksiä löydykään, Aknestik tuskin häpeää hittihakuisuuttaan pätkän vertaa. Bändi tekee musiikkiaan ihmisten kuunneltavaksi, ja takakannen tavalliset jätkät antavat suosiolla laulujen puhua puolestaan. Ei glamouria, ei traagisia kohtaloita, ei aihetta lööppeihin. Vain suomipoppia suurella tunteella.

Uuden ja vanhan Aknestikin eron havaitsee hyvin Niin kauan kun on rakkautta -viisun vaihtuessa vuoden 1993 Yölauluun: periaatteessa homma on entisellään, kotikutoisuus vain on vaihtunut ajan myötä mahtipontisuudeksi.

Sama vaikutelma syntyy siirryttäessä Onnen kautta Avaruuden aikatauluihin. On muuten jännä huomata, että se REM-kitarainen pienimuotoisuus viehättää kummasti tuoreemman pään biisien U2-kaikujen seassa.

Sanoitukset eivät ole nykyisin yhtä hauskoja kuin ennen. Ovathan laituri ja aituri sentään sanoja, jotka todellakin rimmaavat. Pitkän linjan fanit löytänevät biisilistasta puutteita erityisesti Aknestikin alkuaikojen osalta. Itse en osaa kaivata kuin Onnenpäivää (voi että minä vihasin sitä teininä) ja viimeisimmän studioalbumin mainiota Takaa-ajajaa.

Mutta onhan sitä tässäkin, vallankin kun joidenkin biisien a-osat erottaa toisistaan vain sanoituksen

perusteella. Mutta sapluuna on hyvä ja sitä saa käyttää. Mutta onko se liian imelää? Totta helvetissä on, paikoitellen. Mutta siirappikin on hyvää lusikallinen kerrallaan.

Ari Väntänen

DAVID’S DAYDREAM

EP

(Poplivion)

7/10

DD:hen törmäsin ensi kertaa vuonna 1996, jolloin satuimme samalle keikalle Turun Auran Panimolle. Teinipoikien linja oli vielä silloin kokolailla hakusessa, mutta nuorisotalolle saapunut suunnaton fanilauma jaksoi hämmentää. Samainen(?) lauma hämmensi vielä tämän vuo- den DBTL:ssäkin, kun sattuma nakkasi taas yhteiskeikalle. Tässä vaiheessa oppirahat oli maksettu: Salskeat parikymppiset runttasivat post-grungehtavaa kitararockiaan itsevarmasti, näyttävästi įa taidolla.

EP:n (ytimekäs nimi, eikö?) minimalististen kansipapereiden lomasta löytyy neljän biisin verran hyvin kulkevaa rokkia. Viisikon biisit ovat hyviä ja kuuntelua kestäviä, mutta välillä hommaan kaipaisi iskostuvampia melodioita. Sounditkin saisivat jyrähtää vähän isommalla kädellä.

Ari Väntänen

SAARISTON LAPSET

Kaasuhellan käyttõohje

(Humppa Records)

6/10

Jaahas. Pitkästä aikoa levy, josta on melkein mahdotonta muodostaa perusteltua mielipidettä. Se voitaneen kuitenkin sanoa, että Saariston lapset työstävät hillitöntä ja vinksahtanutta instrumentaalimusiikkia. Tässä levyssä on tivolitunnelmaa.

Kaasuhellan käyttöohje on kaksinaamainen levy; liian persoonallista taustamusiikiksi, mutta toisaalta myös liian sisäänpäinlämpiävää viihteeksi. Musiikillisia vertailukohtia on aivan turha etsiä.  Pikemminkin Saariston lapset on kuin huvipuisto täynnä oksentelevia ihmisiä.

Sinänsä simppeleistä elementeistä kasattu Kaasuhellan käyttõohje sisältää kaikessa polveilevuudessaan hyvin visuaalista musiikkia. Levyn äkkiväärä lastenlaulumeininki voisi toimia perustana paitsi viidelletoista yksittäiselle musiikkivideolle, myös albumin mittaiselle musiikkielokuvalle, ja kannen valokuvataiteesta päätellen kuvallinen ilmaisu ei olekaan kaukana näiden rovaniemeläismusikanttien sydämistä.

Pelkän ääniraidan kuuntelu nostattaa kuitenkin mieleen kysymyksen: Kenelle tämä on tehty ja mitä tarkoitusta varten? Todennäköisesti levy on pantu purkkiin ihan omaksi iloksi, mutta entäpäs arvosana sitten? Ei helvetti… Yhtäältä kymppi, toisaalta ykkönen… Lasketaan yhteen, jaetaan ja pyöristetään.

Ari Väntänen

Arvioarkisto avautuu, osa 2

Nämä arvostelut julkaistiin aikoinaan Suessa 4/2000. Huomaan, että en ole samaa mielitä itseni kanssa muutamista asioista, mutta näin nämä asiat silloin koettiin.

TV Smith and Punk Lurex OK

The Future Used to Be Better

(Hiljaiset levyt)

8/10

Kun The Adverts -legenda TV Smith levyttää suomenkielisen punkyhtyeen kanssa, voitaisiin puhua vaikka ympyrän sulkeutumisesta. Homma on selvästikin hedelmällistä, sillä molemmat osapuolet ovat saaneet toisiltaan jotakin. Poissaolollaan loistavat niin Punk Lurexin hellyttävän ja ärsyttävän rajamailla tasapainoileva idealismi kuin TV Smithin livenä hyödyntämät sekvensserisounditkin.

TV Smith and Punk Lurex OK veivaa perinteikästä punkkia rujon vihaisesti mutta melodisesti ja ilmeisen hyvissä fiiliksissä. Smithin molemmat biisit ovat yhtä taattua tavaraa kuin levyltä löytyvät Adverts-klassikotkin. Spoken word -pala Punk Rock Poem loppuu hiukan kesken, olisihan tarinaa brittipunkin kultavuosilta luullut riittävän useampaankin säkeistöön.

Kivi Larmolan karikatyyrikansi on lämpimissä sävyissään niin kiva, että hahmojen seikkailuja olisi seurannut mielellään takakannessakin.

Ari Väntänen

The Blaster Master

Skandinista

Megamania

7/10

The Clashin hulppeimman albumin nimen takapotkuversiota kantava Skandinista hämää ulkokuorellaan. Che Guevarasta ja punaisesta tähdestä kumpuavat mielleyhtymät ovat yhtä kaukana The Blaster Masterin ulosannista kuin kesä talvesta… tai ehkeivät sentään. Musiikillisia toisinajattelijoitahan tyylilleen uskolliset ska-orkesterit ovat. Olkoonkin, että jalon aatteen virkaa tekee auringonpalvonta ja hauskanpito.

Coppertone Girls on biisi, jonka voisi kuvitella kuulevansa uimarannalla pienen radion säröisten kaiuttimien läpi. Nimibiisin hölmöhkö ska-hölkkä muistuttaa, että hikisen klubin tanssilattia on sittenkin se oikea paikka tämän musiikin nauttimiselle. Warin tyyppiset sanoitukset – niin oikealla asialla kuin ne loppujen lopuksi ovatkin – kuulostavat syystä tai toisesta vakuuttavilta ainoastaan jamaikalaisten suista päästeltyinä. The Blaster Masterin surumielinen ja tyylitietoinen reggae-ote kuitenkin pelastaa kappaleen lopulliselta korniudelta.

Skandinista on kepeä ja harmiton levy, jonka viehätys perustuu enimmäkseen lämpöiseen kokonaisvaikutelmaan. Kakkosalbumillaan The Blaster Master on ilmeisen tarkoituksellisesti rikkonut omaa kaavamaisuuttaan, ja hyvin vakuuttavasti onkin.

Vaiherikkaan rytmimaailman suoma liikkumavara tekeekin Skandinistasta sovituksellisesti monipuolisen kokonaisuuden, joka kuitenkin pitäytyy omassa viitekehyksessään, etäällä kaikesta crossover-hapatuksesta.

Ari Väntänen

Liberator

Too Much of Everything

(Burning Heart)

6/10

Ruotsalaiseksi yhtyeeksi Liberator kuulostaa kovasti brittiläiseltä. Välillä yhtye on kuin Blur versioimassa Rolling Stonesia, toisinaan taas kuin Blur versioimassa Bob Marleya… Noh, nämä assosiaatiot nousevat enimmäkseen vokalisti Robert Ylipään kovasti damonalbarnmaisesta tavasta ääntää englantia.

Toisaalla tässä lehdessä arvostellun The Blaster Masterin tavoin kakkosta ja nelosta mielellään painottava seitsikko on suomalaiskollegoihinsa verrattuna huomattavasti enemmän pop ja vähemmän roots-henkinen. Liberatorille ska on enemmänkin sovituksellinen yksityiskohta kuin tyylisuunta, eikä se kaihda sen enempää rock-kitarointia, Stooges-pianoa kuin liimaisia kertosäkeitäkään.

Liberator on ehkä juurtunut skan ravitsemaan maaperään, mutta sen latvusto heiluu kokonaan toisenlaisessa ympäristössä. Moderni ja perinteinen kitararock, punk, ska, pop ja reggaerytmit sotkeutuvat Liberatorin puikoissa yhdeksi pörröiseksi lankakeräksi, joka jostain syystä ei mene solmuun silmukoissakaan. Häivähdys musiikkiakateemista kliinisyyttä kuitenkin tekee Liberatorista aika mauttoman sanan alkuperäisessä merkityksessä.

Too Much of Everything on täynnä ihan hyviä biisejä, joista yhtäkään en usko ikävöiväni enää ensi viikolla.

Ari Väntänen

Black Sabbath

The Best of Black Sabbath

(Castle)

 9/10

Tämän tuplalevyn olisin osannut arvioida vaikka pelkän biisilistan perusteella. Moiseen venkoiluun ei tietenkään ollut syytä eikä sydäntä, niin raskas kuuntelukokemus kuin The Best of Black Sabbath

onkin Raskas sekä hyvässä että pahassa.

Mahdollisille kaapissa kasvaneille ja muille penikoille tiedoksi annettakoon, että tämä arvostelu käsittelee raskaan rockin historiaa. Ilman tätä nelivaljakkoa olisitte jääneet vailla ainakin nu-metal-yhtyeitä, grungea ja stoner rockia, puhumattakaan sitten kaikesta hevistä aina NWOBHM:stä pingviinimetalliin saakka. Kukin sitten tykönään pohtikoon, onko kyseessä hyvä vai huono asia.

Kokoelma on selkeästi takapainotteinen. Ensimmäinen cd käsittelee vain kolmea ensimmäistä albumia. Toiselle levylle taas on mahdutettu biisejä kahdeksalta pitkäsoitolta. Vaikutelma loppukiristä ei siis mitenkään ole vältettävissä. Kun yhtyeen uran tutkailu vielä katkaistaan Born Again –albumiin jättämällä sittemmin ilmestyneet noin 15 000 huonoa hevilevyä tylysti kokonaan maininnoitta, loppukirikin katkeaa ja muuttuu kaunisteluksi. Mutta musiikillinen lopputulos on kieltämättä edustavampi.

Ensimmäinen levy on tietenkin yhtä klassikkojen virtaa. Edes Paranoidin  tai Iron Manin kuunteleminen ei tunnu turhauttavalta Fairies Wear Bootsin ja Planet Caravanin kaltaisten helmien siivittäessä matkaa. Ainoa varsinainen kauneusvirhe on upean Solitude-biisin puuttuminen, mutta tuskinpa kukaan muu senkään takiaan yöuniaan menettää.

Tultaessa kronologisesti kakkoslevylle Vol.4– ja Sabbath Bloody Sabbath –albumien pariin on helppo huomata, että Ozzy Osbournen aikainen Black Sabbath ei koskaan muuttanut ilmaisuaan piirunkaan vertaa, mutta kylläkin jalosti sitä. Minulle se paras Sabbath löytyykin jostakin Tomorrow’s Dreamin, Snowblindin ja Killing Yourself to Liven välimailta. Siinä vaiheessa vuodet ja vauhti olivat hioneet yhtyeen aluksi kovin kuutiomaisista rattaista viimeisetkin kulmat, ja rokki alkoi ihan oikeasti rollaamaan aina Sabotagen jälkeiseen väsyneeseen alamäkeen saakka.

Levyn loppuun varmaankin levy-yhtiön markkinointiosaston toivomuksesta sijoitetut kaksi Dion laulamaa sankaribiisiä ja yksi Gillan-ajan näyte joutaisivat olemaan jossakin muualla pilaamassa ilmaa, sillä jossain määrin aliarvioiduilta Technical Ecstasylta ja Never Say Dielta olisi helposti kaivanut vaikka Junior’s Eyesin, Johnny Bladen, Backstreet Kidsin tai Rock’n’Roll Doctorin tyhjän tilan täytteeksi.

Levyn mukana saa sisällön tyyliin keula pystyssä kulkevan mutta hyvän historiikin, jonka luettuaan tietää Black Sabbathista kaiken tarpeellisen.

Ari Väntänen