Arvioarkisto avautuu, osa 2

Nämä arvostelut julkaistiin aikoinaan Suessa 4/2000. Huomaan, että en ole samaa mielitä itseni kanssa muutamista asioista, mutta näin nämä asiat silloin koettiin.

TV Smith and Punk Lurex OK

The Future Used to Be Better

(Hiljaiset levyt)

8/10

Kun The Adverts -legenda TV Smith levyttää suomenkielisen punkyhtyeen kanssa, voitaisiin puhua vaikka ympyrän sulkeutumisesta. Homma on selvästikin hedelmällistä, sillä molemmat osapuolet ovat saaneet toisiltaan jotakin. Poissaolollaan loistavat niin Punk Lurexin hellyttävän ja ärsyttävän rajamailla tasapainoileva idealismi kuin TV Smithin livenä hyödyntämät sekvensserisounditkin.

TV Smith and Punk Lurex OK veivaa perinteikästä punkkia rujon vihaisesti mutta melodisesti ja ilmeisen hyvissä fiiliksissä. Smithin molemmat biisit ovat yhtä taattua tavaraa kuin levyltä löytyvät Adverts-klassikotkin. Spoken word -pala Punk Rock Poem loppuu hiukan kesken, olisihan tarinaa brittipunkin kultavuosilta luullut riittävän useampaankin säkeistöön.

Kivi Larmolan karikatyyrikansi on lämpimissä sävyissään niin kiva, että hahmojen seikkailuja olisi seurannut mielellään takakannessakin.

Ari Väntänen

The Blaster Master

Skandinista

Megamania

7/10

The Clashin hulppeimman albumin nimen takapotkuversiota kantava Skandinista hämää ulkokuorellaan. Che Guevarasta ja punaisesta tähdestä kumpuavat mielleyhtymät ovat yhtä kaukana The Blaster Masterin ulosannista kuin kesä talvesta… tai ehkeivät sentään. Musiikillisia toisinajattelijoitahan tyylilleen uskolliset ska-orkesterit ovat. Olkoonkin, että jalon aatteen virkaa tekee auringonpalvonta ja hauskanpito.

Coppertone Girls on biisi, jonka voisi kuvitella kuulevansa uimarannalla pienen radion säröisten kaiuttimien läpi. Nimibiisin hölmöhkö ska-hölkkä muistuttaa, että hikisen klubin tanssilattia on sittenkin se oikea paikka tämän musiikin nauttimiselle. Warin tyyppiset sanoitukset – niin oikealla asialla kuin ne loppujen lopuksi ovatkin – kuulostavat syystä tai toisesta vakuuttavilta ainoastaan jamaikalaisten suista päästeltyinä. The Blaster Masterin surumielinen ja tyylitietoinen reggae-ote kuitenkin pelastaa kappaleen lopulliselta korniudelta.

Skandinista on kepeä ja harmiton levy, jonka viehätys perustuu enimmäkseen lämpöiseen kokonaisvaikutelmaan. Kakkosalbumillaan The Blaster Master on ilmeisen tarkoituksellisesti rikkonut omaa kaavamaisuuttaan, ja hyvin vakuuttavasti onkin.

Vaiherikkaan rytmimaailman suoma liikkumavara tekeekin Skandinistasta sovituksellisesti monipuolisen kokonaisuuden, joka kuitenkin pitäytyy omassa viitekehyksessään, etäällä kaikesta crossover-hapatuksesta.

Ari Väntänen

Liberator

Too Much of Everything

(Burning Heart)

6/10

Ruotsalaiseksi yhtyeeksi Liberator kuulostaa kovasti brittiläiseltä. Välillä yhtye on kuin Blur versioimassa Rolling Stonesia, toisinaan taas kuin Blur versioimassa Bob Marleya… Noh, nämä assosiaatiot nousevat enimmäkseen vokalisti Robert Ylipään kovasti damonalbarnmaisesta tavasta ääntää englantia.

Toisaalla tässä lehdessä arvostellun The Blaster Masterin tavoin kakkosta ja nelosta mielellään painottava seitsikko on suomalaiskollegoihinsa verrattuna huomattavasti enemmän pop ja vähemmän roots-henkinen. Liberatorille ska on enemmänkin sovituksellinen yksityiskohta kuin tyylisuunta, eikä se kaihda sen enempää rock-kitarointia, Stooges-pianoa kuin liimaisia kertosäkeitäkään.

Liberator on ehkä juurtunut skan ravitsemaan maaperään, mutta sen latvusto heiluu kokonaan toisenlaisessa ympäristössä. Moderni ja perinteinen kitararock, punk, ska, pop ja reggaerytmit sotkeutuvat Liberatorin puikoissa yhdeksi pörröiseksi lankakeräksi, joka jostain syystä ei mene solmuun silmukoissakaan. Häivähdys musiikkiakateemista kliinisyyttä kuitenkin tekee Liberatorista aika mauttoman sanan alkuperäisessä merkityksessä.

Too Much of Everything on täynnä ihan hyviä biisejä, joista yhtäkään en usko ikävöiväni enää ensi viikolla.

Ari Väntänen

Black Sabbath

The Best of Black Sabbath

(Castle)

 9/10

Tämän tuplalevyn olisin osannut arvioida vaikka pelkän biisilistan perusteella. Moiseen venkoiluun ei tietenkään ollut syytä eikä sydäntä, niin raskas kuuntelukokemus kuin The Best of Black Sabbath

onkin Raskas sekä hyvässä että pahassa.

Mahdollisille kaapissa kasvaneille ja muille penikoille tiedoksi annettakoon, että tämä arvostelu käsittelee raskaan rockin historiaa. Ilman tätä nelivaljakkoa olisitte jääneet vailla ainakin nu-metal-yhtyeitä, grungea ja stoner rockia, puhumattakaan sitten kaikesta hevistä aina NWOBHM:stä pingviinimetalliin saakka. Kukin sitten tykönään pohtikoon, onko kyseessä hyvä vai huono asia.

Kokoelma on selkeästi takapainotteinen. Ensimmäinen cd käsittelee vain kolmea ensimmäistä albumia. Toiselle levylle taas on mahdutettu biisejä kahdeksalta pitkäsoitolta. Vaikutelma loppukiristä ei siis mitenkään ole vältettävissä. Kun yhtyeen uran tutkailu vielä katkaistaan Born Again –albumiin jättämällä sittemmin ilmestyneet noin 15 000 huonoa hevilevyä tylysti kokonaan maininnoitta, loppukirikin katkeaa ja muuttuu kaunisteluksi. Mutta musiikillinen lopputulos on kieltämättä edustavampi.

Ensimmäinen levy on tietenkin yhtä klassikkojen virtaa. Edes Paranoidin  tai Iron Manin kuunteleminen ei tunnu turhauttavalta Fairies Wear Bootsin ja Planet Caravanin kaltaisten helmien siivittäessä matkaa. Ainoa varsinainen kauneusvirhe on upean Solitude-biisin puuttuminen, mutta tuskinpa kukaan muu senkään takiaan yöuniaan menettää.

Tultaessa kronologisesti kakkoslevylle Vol.4– ja Sabbath Bloody Sabbath –albumien pariin on helppo huomata, että Ozzy Osbournen aikainen Black Sabbath ei koskaan muuttanut ilmaisuaan piirunkaan vertaa, mutta kylläkin jalosti sitä. Minulle se paras Sabbath löytyykin jostakin Tomorrow’s Dreamin, Snowblindin ja Killing Yourself to Liven välimailta. Siinä vaiheessa vuodet ja vauhti olivat hioneet yhtyeen aluksi kovin kuutiomaisista rattaista viimeisetkin kulmat, ja rokki alkoi ihan oikeasti rollaamaan aina Sabotagen jälkeiseen väsyneeseen alamäkeen saakka.

Levyn loppuun varmaankin levy-yhtiön markkinointiosaston toivomuksesta sijoitetut kaksi Dion laulamaa sankaribiisiä ja yksi Gillan-ajan näyte joutaisivat olemaan jossakin muualla pilaamassa ilmaa, sillä jossain määrin aliarvioiduilta Technical Ecstasylta ja Never Say Dielta olisi helposti kaivanut vaikka Junior’s Eyesin, Johnny Bladen, Backstreet Kidsin tai Rock’n’Roll Doctorin tyhjän tilan täytteeksi.

Levyn mukana saa sisällön tyyliin keula pystyssä kulkevan mutta hyvän historiikin, jonka luettuaan tietää Black Sabbathista kaiken tarpeellisen.

Ari Väntänen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s